lauantai 18. huhtikuuta 2015

Valkovuokkoja Belower Waldissa - kuolemanmarssin päätepisteessä

Tässä toinen blogipäivitykseni samalta päivältä. Aiheet ovat niin tärkeitä, että haluan kirjoittaa niistä tuoreeltaan.


Hyvät kengät ovat minulle elinehto, erityisesti matkoilla. Tällä reissulla yhden varpaan kynsi on hieman vihoitellut ja tehnyt kävelemisestä vähän hankalaa, vaikka olen kynttä yrittänyt lyhentää ja pehmustaa kyseistä varvasta sukalla. Pienikin kiusa voi tuntua joskus sietämättömältä. Tänään kävelin vain pieniä pätkiä sitä tietä, jota Sachsenhausenin vangit menivät yli sata kilometriä, noin 20 kilometrin päivävauhtia, puukengissä ja lumessa. Miten he selvisivät? Minä en tiedä.

Nyt huhtikuussa 2015 tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun kuolemanmarssi päättyi Sachsenhausenin vankien osalta Belower Waldiin. Olimme seuraamassa seppelten laskua ja muistopuheita.


88-vuotias Israeliin emigroitunut saksanjuutalainen mies sanoi puheessaan, että selviytyjät eivät ole sankareita, vaan sankareita ovat heidän vanhempansa, jotka pystyivät leirillä olemaan pelottomia ja olemaan tartuttamatta omaa sisäistä pelkoaan lapsiinsa.

Hän kertoi myös kesken kuolemanmarssin luovuttaneensa yhden kerran; hän oli jäänyt lumeen makaamaan, vaikka tiesi, että siihen joko jäätyy kuoliaaksi tai tulee ammutuksi. Puukenkien pohjin kertyi koko ajan lunta ja hän oli väsynyt. Hän kuitenkin heräsi, kun kaksi nuorta poikaa oli nostanut hänet ylös. Pojat olivat tuttuja Auschwitzista, he olivat tehneet yhdessä pakkotyötä Siemensille. Toinen pojista oli läsnä tämän päivän tilaisuudessakin.

Puhuja sanoi myös, että hän ei ole koskaan ollut katkera, ei edes leiriltä vapautumisen jälkeen. Tähän ajatukseen hän halusi päättää puheensa.

Ohjelman jälkeen käveilmme hieman alueella, johon vangit oli jätetty leiriytymään, oman onnensa nojaan. Paikka on erittäin kaunis pyökkimetsikkö. Puissa on kuitenkin merkkejä siitä, että täällä on asuttu ja yritetty pysyä hengissä. Puun kaarnaa on revitty syötäväksi ja rungoissa näkyy yhä piirustuksia ja kirjoituksia.



En oikein tiedä, miten kokemaani kuvaisin.Miten välittää ajatus, että ihmisiä on ensin kidutettu leireillä ja sitten ajettu pitkin maanteitä, kohti vääjäämätöntä kuolemaa? Mitä kertoa paikasta, jossa vainoojat lopulta pakenivat? Miten kertoa siitä, että näkee omin silmin tuosta kaikesta selviytyneitä ihmisiä, jotka ovat tulleet eri puolilta maailmaa taas tapahtumapaikalle, muistopäivän kunniaksi? Osaan vain sanoa, että paikka oli täynnä kauneutta ja surua. Ja valkovuokkoja, valtavasti valkovuokkoja.


Tiilitehtaan rauniolla miettimässä nykyaikaa

Tänään taidan kirjoittaa poikkeuksellisesti kaksi blobitekstiä. Toisen tiilitehtaasta, jossa tšekkiopiskelijat olivat pakkotyössä Sachsenhausenista, toisen taas Belower Waldin kuolemanmarssi-muistomerkistä.


Sachsenhausenin keskitysleirin sivuitse virtaa kanava, jolla tänäänkin kulkee proomuja, esimerkiksi kuljettamassa tällaista romukuormaa. En osaa sanoa, kuinka moni proomua ohjaava kapteeni, usein puolalainen, tietää, että kanavan varrella sijaitsi aikanaan tiilitehdas, jossa hänenkin maanmiehiään pidettiin pakkotyössä.

Harva turistikaan eksyy tiilitehtaan raunioille, vaikka moni käykin katsomassa itse pääleirin alueella näyttävimmät näyttelyt - tai ainakin ottamassa selfien Arbeit macht frei -portilla. Siellä täällä tuosta tehtaasta on kuitenkin edelleen näkyvissä jäämiä. Tehtaassa tehtiin paitsi tiiliä, myöhemmin myös kranaatin kuoria Berliinin puolustusta varten - niin ikään orjatyövoimaa hyväksi käyttäen ja alkeellisimmatkin turvallisuusohjeet unohtaen ja laiminlyöden.

Vanhalla tehdasalueella oli jokin alue eristetty aidalla, mutta portti oli auki. Kävimme hieman kävelemässä aidan toisella puolella, mutta emme löytäneet sieltä mitään erityistä. Vain lehtipuumetsikköä ja pari metsästyskojua. Kaksi autoa tuli tieuralla vastaan, kuljettajina vanhemmanpuoleiset sedät.

Kun näytti siltä, että mitään kiinnostavaa ei alueelta löydy, käännyimme takaisin. Emme kovinkaan kovasti ilahtuneet siitä, että portti oli tällä välin suljettu. Sedille, jotka olivat ehkä olleet puuhaamassa jotakin metsästyskojuilla, ei ollut tullut mieleen sanoa meille, että sulkevat portin mennessään.


Onneksi kuitenkin aidassa oli aukkoja, joiden kautta pääsimme pois. SS:n ampumaradan jäämistö oli myös aidattu, mutta tuon alueen aidan kaikki reiät oli visusti paikattu ja portti jo lähtökohtaisesti lukossa. Opastustaulusta saimme lukea, että SS-miehet harjoittelivat viikonloppuisin ja tähtäilivät mieluummin  alueella työskenteleviä vankeja kuin varsinaisia maalitauluja. Monia muitakin vähemmän optimistisia juttuja voi opastustauluista lukea.

Tässä kuva ampumaradasta, aidan takaa otettuna.Siellä muuten ammuttiin satunnaisesti vuoteen 1994 asti, kunnes uhrien edustusjärjestöt painostivat poliiseja ja ampumaseuroja lopettamaan toiminnan tuolla paikalla kokonaan.


Holokaustin muistopaikoista on minusta tosi vaikea ottaa järkeviä kuvia, sillä paikat ovat nykyään usein juuri tällaisia hylätyn ja puskioituneen näköisiä. Kuitenkin mielestäni on tosi tärkeää mennä paikan päälle, toteamaan mitä siellä tällä hetkellä on. Jotakin menneestä on mahdollista aistia, vaikka maisema muuttuukin.

Hämmennystä sen sijaan herättää se, että Sachsenhausenin liepeilllä on entisiä SS-miesten taloja nykyäänkin asuinkäytössä. On niitä tietysti korjattu ja nykyaikaistettu, mutta silti asia tuntuu hieman vaivaannuttavalta. Ymmärrän sen, että sodan jälkeen asuttiin missä vaan vähänkään asuinkelpoisessa rakennuksessa, mutta että tällaisen historian saaneissa taloissa asutaan yhä, sitä en ihan täysin ymmärrä.  Ehkä tästä opimme sen, ettei paikan tai rakennuksen historia ole kaikille lainkaan tärkeä seikka. Tässä kuvaa talorivistöstä.


SS:n tiloissa toimii nykyään muuten myös poliisikoulu. En oikein ymmärrä, mitä tuostakaan pitäisi ajatella. Tiilitehtaan lähellä on nykyään betonitehdas, mikä taas on sikäli ymmärrettävää, että kanavan varrella olevia lunnonvaroja mielellään käytetään.

On tietysti niinkin, että jos koko ajan miettii menneisyyttä, ei voi olla missään eikä tehdä mitään, koska joka paikassa on joskus sattunut jotakin. Ehkä paikkojen haltuunotossa on sittenkin puolensa, siitäkin huolimatta, että esimerkiksi minä en siihen joka suhteessa pystyisi.

torstai 16. huhtikuuta 2015

Sachsenhausenin arkiston uumenissa

Jostakin syystä minulle vasta tänä vuonna selvisi mutkan kautta, että tutkimieni tšekkiopiskelijoiden kirjeitä löytyy Sachsenhausenin arkistosta jonkin verran. Tieto kantautui minulle asti, kun yksi heistä, Karel, josta olen ennenkin blogannut, kertoi jättäneensä omansa sinne. En ehkä olisi ikinä päässyt niihin käsiksi, ellei täällä sattumalta olisi töissä muuan tšekitär,  joka auttoi minut oikean henkilön pakeille. Joten täällä sitä taas ollaan, Berliinissä ja Sachsenhausenissa.

Tietenkään näiden digimuodossa jo valmiiksi olevien tiedostojen saaminen ei ollut niin helppoa, että olisin saanut ne käteeni saman tien, vaan on olemassa ihan virkailija sitä varten, joka tekee kopioinnin. Ja tiedostot sitten lähetetään "parhaaksi katsotulla tavalla". Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mikä sekin tapa on ja millä aikataululla ne minulle ennättävät. Ehkä en ymmärrä kaikkia asioita tietotekniikasta, mutta optimistina ajattelen, että voisi olla mahdollista kehittää ohjelma, jolla saa kopioitua tiedostoja, muttei muutettua tai hävitettyä niitä.

Pääasia kuitenkin on, että kirjemateriaalit ja muutama muu kiinnostava dokumentti ovat kohta käytössäni. Tänään en niin kovin paljoa katsellut itse Sachsenhausenin aluetta, koska siellä tulee käytyä vielä pari kertaa uudestaan tämän reissun aikana. Hiukan kuitenkin liikuskelin siellä täällä. Kannattaa muuten mennä vähän sivummallekin, eikä vain tunkeutua sinne, minne kaikki muutkin, kuten siihen monttuun, jonne vankeja on ammuttu.

Tässä esimerkiksi jonkun naisen jättämät kukat isänsä muistolle. Isä oli sosialismin aikana tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankeuteen ja kuoli Sachsenhausenissa aika pian sinne joutumisensa jäkeen, vuonna 1947. Niin, natsien jäljiltä paikan tosiaan ottivat samaan vankilakäyttöön myös kommunistit. Kortin kääntöpuolella on isän rehabilitointitodistus.


Yhdessä ulkona olevista näyttelyistä oli myös kivasti huomioitu tämä keskitysleirivankien kirjeenvaihto yhtenä leirielämään liittyvänä ilmiönä.