lauantai 22. kesäkuuta 2019

Vielä tarina Tatralta

Kerron teille nyt viimein sen lupaamani tarinan Tatralta. Yksi sellanen, mitä ei ole tietääkseni tähän mennessä Suomeksi kirjoitettu, mutta joka ehdottomasti ansaitsee tulla kerrotuksi myös suomalaisille meidän omalla kielellämme.

Pysähdyimme kesken kävelyretken syömään reitin puolimatkan majalle, Zamkovský Chataan. En ole ikinä syönyt niin hyvää linssikeittoa missään, pakko oli vähän tutkia, mitä kaikkea siinä on, jotta oppisi tekemään edes puoliksi yhtä hyvää.

Majalla olikin mielenkiintoisempi historia kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen oli rakentanut sotavuosina (1942-43) vuoristo-opas ja vuorikiipeilijä  Štefan Zamkovský vaimonsa L'udmilan kanssa. Štefan on siis  kaveri allaolevassa kuvassa. 



Mikä sai Štefanin ja L'udmilan rakentamaan tämän majan keskellä toista maailmansotaa? Syy on varsin mielenkiintoinen, joskaan ei erityisen yllättävä. He piilottelivat siellä poliittisia vankeja, partisaaneja ja juutalaisia. 


Soden loputtua heidän oli tarkoitus pyörittää majaa vaeltamistarkoituksessa, mutta kun kommunistit tulivat valtaan, se valtiollistettiin. Štefan sai toimia hetken aikaa majan isäntänä, vaikka hän menettikin sen omistajuuden. Haluaisin ajatella, että hänelle tämä menetys ei olisi ollut niin kovinkaan traaginen. (Vaikka äärimmäisen väärin sekin, sitä en missään tapauksessa kiistä.) Hän oli kuitenkin elänyt Ylä-Tatralla koko ikänsä ja saisi jatkaa vuoristolaiselämäntapaa niin kuin ennenkin.


Jostakin syystä hänet kuitenkin määriteltiin muutaman viikon päästä kansanviholliseksi. Ehkä joku ilmiantoi hänet tai jotakin vastaavaa tapahtui, sitä ei majasta saatavilla oleva esite kerro tarkemmin. Joka tapauksessa tämän seurauksena hän menetti paitsi kaiken omaisuutensa, myös itselleen luontaisen elinympäristönsä. Koko elämänsä. 


Perhe karkotettiin Banská Štiavnicaan, jossa Štefan kuoli 53-vuotiaana. En tiedä kuolinsyytä, mutta en olisi yllättynyt, jos juurilta repiminen olisi lyhentänyt hänen elinikäänsä. 


Lumivyörypelastuspalvelu, jossa Štefan oli itsekin ollut aikanaan mukana, myönsi hänelle postuumisti hopeisen 1. luokan ansiomitalin ja laski laski hänen arkulleen vuoriston kitukasvuisista puista tehdyn seppeleen. Oksat sihen oli kerätty tietenkin Tatralta, jossa Štefan koki elämänsä kauneimmat hetket.




Zamkovský Chatan seinällä on Štefanille kuuluneita esineitä, kuten esimerkiksi sukset. Myös valokuvia oli näytillä. Hän oli aktiivinen kuvaaja.




Vaikka kertomani elämänkohtalo on epäreiluudessaan ja kamaluudessaan pysäyttävä, yritän silti ajatella niin, että nyt Štefanin Ja L'udmlan rakentama mökki palvelee sillä lailla kuin he olisivat halunneet. Se on auki vuoden ympäri ja tarjoaa kulkijoille ruokaa ja juomaa. Siellä voi myös majoittua ja sitä voi käyttää aloituspisteenä, jos tähtää huipulle. Tämä ajatus lohduttaa edes hiukan.


Kun olimme jumissa rinteellä ukkosmyrskyn takia noin pari tuntia, mietin, miten Štefan olisi toiminut. Hän tuskin olisi jäänyt odottelemaan hissiä, vaan lähtenyt kävelemään alas - tai ylös.



perjantai 21. kesäkuuta 2019

Divoká Šárkassa uimassa

On aika esitellä taas yksi Prahan piilohelmi, nimittäin Divoká Šárka ja sen maauimala. Divoká Šárka on lunnonsuojelualue, jolla on mm. metsää ja niittyä sekä jylhiä kallioita. Alueella on puroja, kävelyreittejä, paikkoja auringonottoon ja oleskeluun. Jos jossakin oma rauha on Prahassa taattu, niin Divoká Šárkassa.



Sitten on se uimala, keskellä aluetta, joka tavallaan on puisto, tavallaan kuitenkaan ei. Kävimme tänään testaamassa sitä ja hyväksi havaitsemassa. Uimala saa vetensä läheisestä purosta, vesi on ainakin netin tietojen mukaan puhdasta, ja kyllä se tosiaan kirkasta olikin. Ja kylmää, koska sitä ei lämmitetä mitenkään.

Itse asiassa kampaaja, josta taas eilen kirjoitin, sanoi, että monesti ihmiset käyvät vain kastautumassa altaassa, koska vesi tosiaankin on kylmää. Tänään oli kuitenkin jo aamusta niin lämmintä, että viileässä vedessä oleskelu oli päinvastoin mukavaa.

Tärkein syy, miksi halusin uimalaa testata, on se, että hyvä edesmennyt kaverini Lieko Zachovalová suositteli minulle tätä paikkaa ja piti sitä Prahan parhaana uimapaikkana. Tässäkin asiassa hän oli täsmälleen oikeassa.


Pääsymaksu oli 120 korunaa, eli noin 5 euroa aikuiselta. Lisäksi pystyi 50 korunalla, eli kahdella eurolla, vuokraamaan oman, pienen pukukopin. Tämä oli kannattava veto, koska silloin kummankaan ei tarvinnut jäädä vahtimaan tavaroita missään vaiheessa, kaikki jäi lukkojen taakse.

Näimme kolmen hengen pappaporukan, joilla oli yksi tällainen pukukoppi täynnä kaikenlaista tarviketta, juomia ja syötäviä. Ilmeisesti niihin pystyy tekemään myös kausisopimuksen halutessaan. 



Alla vielä kuva sen puron varrelta, josta uimala kierrättää vetensä. Pakko sanoa, että tämä luonnonläheisyys ja viileä, klooraamaton, mutta kuitenkin puhdas vesi, toivat mieleen vanhat kunnon kylpyläajat menneiltä vuosikymmeniltä. Ja 1930-luvulla tämä uimala onkin itse asiassa rakennettu, eli paljon sekin on jo nähnyt Prahan historian käänteitä.



torstai 20. kesäkuuta 2019

Kaarle Kustaalla ja minulla sama maku

"Onpas sinulla tänään puhdas tukka", kehaisee korealainen kampaaja. "Mutta kyllä me tämä tietysti pestään", hän jatkaa.

Mietin, mistä tuulee. Hän on selvästi aikeissa sanoa vielä jotakin, mutta empii eikä lopulta sanokaan.

Kerron hänelle käyneeni kauheassa kiireessä aivan tuntemattomalla kampaajalla viime keväänä. Tämä tuntematon kampaaja oli aloittanut hommansa voivottelemalla, miten paljon hän löytääkin minulta harmaita hiuksia.

"En minä näe täällä yhtään harmaata", sanoo hän siihen.

Kaiken lisäksi tuo kokeilemani kampaaja oli selittänyt, että minunikäiselleni ei sovi tasainen otsatukka, vaan on aika siirtyä ehdottomasti rikottuun linjaan.

"Eihän tuolla lailla saa ihmisiä häpäistä", on herra korealaisen kampaajan mielipide. Hän on sitä mieltä, että minun ei missään olosuhteissa pidä mennä tuolle kampaajalla enää uudestaan. Enpä voi olla eri mieltä.

Yhtäkkiä hän alkaa selittää jotakin Ruotsin kuninkaasta, joka oli kuulemma jossakin vaiheessa keskustellut Korean pääministerin kanssa. Kaarle Kustaa oli kehunut korealaista poikabändiä nimeltä BTS maasta taivaaseen ja toivonut sen tulevan keikkailemaan Ruotsiin.

"Sinun pitää ehdottomasti ruveta kuuntelemaan BTS:ää ja kpoppia muutenkin", kampaajaherra toteaa.
"Okei, pitääpä perehtyä, mistäs sitä tietää, vaikka tykkäisinkin."
"Olen ihan varma, että tykkäät. Jos Ruotsin kuningas tykkää BTS:stä, se on taatusti myös sinusta hyvää. Lupaa mulle, että kuuntelet sitä joskus."
"Mä lupaan etsiä sitä Youtubesta. Sieltähän mä sitten näen, mitä mieltä sinä olet siitä. Katson, millaisia kommentteja olet kirjoittanut kommenttiosastolle. Ehkä yhtenä päivänä kehut ja toisena haukut maan rakoon."

Luulen murjaisseeni hyvänkin vitsin, mutta herra kampaaja meneekin aivan hiljaiseksi. Hän jähmettyy muutamaksi sekunniksi.

Alan kehua Ylä-Tatran maisemia, ja keskustelu rullaa taas. Kampaaja kertoo minulle vastavuoroisesti, missä kaikkialla hän on käynyt Slovakian ja Määrin suunnalla. Jään taas miettimään, kauanko hän on Prahassa asunut. Jos häneltä sitä kysyisi, vastaus olisi se sama kaksi vuotta, minkä hän mainitsi vuonna 2011.

"Paljon olet ehtinyt matkustaa niiden kahden vuoden aikana, mitä olet täällä asunut", totean.

Kampaaja kehuu, miten hyvä muisti minulla on edellisten keskustelujemme suhteen. On tullut jo valmista. Hän ojentaa minulle peilin ja huomaan, että hän on leikannut minulle mitään kyselemättä tasalinjaisen otsatukan. Juuri oikeanlaisen ja sopivan mittaisen.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Ylä-Tatran poluilla

Eilen päätimme tehdä pienen kävelyn Ylä-Tatralla. Alueella on runsaasti melko hyvin merkattuja ja eritasoisia vaellusreittejä. Suoritimme pienen pätkän yhdestä tunnetuista reiteistä, Tatranská magistrála. Reitti kulkee läpi Ylä-Tatran korkeuskäyriä mukaillen. Maisemat ovat tietysti ilmiömäisen kauniit!


Yhteensä Tatranská magistrala on noin 46 kilometriä, mutta me kävelimme siitä vajaat kahdeksan. Nousua tuli noin 500 metriä tuolla matkalla, mikä oli mielestäni yllättävän paljon, koska missään vaiheessa emme varsinaisesti kiivenneet.

Menimme rinnehissillä ensin polunvarteen Starý Smokovecista ja kävelimme Skalnaté plesoon. Tässä vaiheessa on pakko sanoa myös, että paikallisjuna kulkee kiitettävällä tiheydellä (noin kerran tunnissa) ja hyvin edullisesti (maksimissaan 2 euroa suuntaansa). Se pysähtyy aivan pienillä seisakkeilla, joista voi lähteä vaeltamaan tai tulla kyytiin vaelluksen jälkeen. Ei ole kovinkaan yllättävää, että Lonely Planet on listannut Ylä-Tatran tämäntyyppisen matkailun ykköskohteeksi.


Poluillakulkeminen oli muuten erittäin miellyttävää, ainoastaan kivisyys haittasi omia jalkojani. Ilmapiiri oli kuitenkin miellyttävä, tietä annettiin ja kanssakulkijoita tervehdittiin.


Jos haluaisi työn, jossa sekä keho että mieli säilyvät hyvässä kuunnossa, kannattaisi hankkiutua tähän hommaan: kantajaksi Ylä-Tatralle. Tämä kaksikko tuli polulla vastaan ja he oikaisivat jotakin kautta ylös. En osaa sanoa, montako nousua päivän aikana tekivät, mutta kantoivat taakkaa vuorotellen.


Yksi murheellisenlohdullinen asia, mihin törmäsin, oli happosateiden pystyyntappamat metsät. 1980-luvullahan niitä metsäkuolemia oli, tuon ajan aikaansaannokset näkyvät luonnossa yhä ja näkyvät pitkään. Lohdullinen osuus tässä on se, että luonto ottaa omansa takaisin. Happopäästöt on saatu kuriin, metsä kasvaa elävänä uudelleen, kesä kerrallaan.


Yhdestä taukopaikasta olisi minulla enemmänkin tarinaa ja kuvamateriaalia, mutta teen siitä oman, erillisen blogitekstinsä. Silloin kirjoitanmyös eräästä henkilöstä, jonka tarina ansaitsee tulla kerrotuksi myös suomeksi.


Juuri kun olimme saapumassa viimeiselle etapille, Skalnaté plesoon, iski ukkosmyrsky aivan päälle. Emme pahasti kastuneet, mutta rinnehissi oli pois toiminnasta parisen tuntia. Lopulta ukonilma laantui ja pääsimme alas. Hississä maisemia katsellessani ihmettelin, olinko oikeasti hetki sitten noin korkealla ja tuonneko asti kiipesin.