lauantai 15. kesäkuuta 2019

Slovakialaista terveydenhuoltoa testaamassa

Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen.

Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta.

Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin.

Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille poliklinikalle minun pitäisi mennä.

Kyseisessä kerroksessa oli neuvontapiste, joka ei kuitenkaan nimestään huolimatta harrastanut vapaaehtoista neuvontaa. Lopulta kysymällä sain selville, että minun pitäisi mennä hissillä yksi kerros ylöspäin.

Tein ohjeiden mukaan vain ihmetelläkseni, että mihin siellä menisin. Käytäviä meni sinne ja tänne. Tavailin kylttejä. Mietin, olinko ymmärtänyt slovakiankieliset ohjeet täysin väärin. En ole koskaan opiskellut slovakiaa, mutta jotakin vähän ymmärrän muiden slaavilaisten kielten perusteella.

Käytävällä tuli vastaan kaksi lääkäriä, joille selitin asiani. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja hakeutua siinä kerroksessa ensiapupolille, joka ohjaa eteenpäin.

Menin taas infopisteeseen, ja siellä sama virkailija sanoi selitysyritykseni kuunneltuaan ja ilmeisesti ymmärrettyään, että no mene sitten sinne ensiapupolille. Jäin typertyneenä seisomaan, enhän voinut tietää, missä se sijaitsee ja kielitaitoni on tosiaankin lähellä nollaa. Tuskastuneena hän sanoi, että toinen ovi vasemmalla.

Koputin oveen. Pääsin juttelemaan hoitajan kanssa, joka kysyi, olenko mahdollisesti se suomalainen, joka on tulossa näyttämään korvaansa. Eli jonkinlainen kommunikaatio tuossa organisaatiossa pelaa, mikä on hyvä asia.

Hoitaja neuvoi, että minun pitää tosiaankin mennä hissillä kerros ylöspäin (eli taas sille käytävälle, jolta lääkärit ohjeistivat takaisin katutasoon) ja jatkaa sinne, missä on oranssit seinät ja etsiä sieltä ovi numero 126. Ohje kuulosti kirjoittavan ihmisen korvissa varsin jännittävältä, joten en ollut kovinkaan turhautunut ajellessani hissillä taas ylös.

Löysin käytävän, jonka seinät olivat oranssit ja tunsin selättäneeni byrokratian. Käytävältä löytyi ovia, joista suurin oli numeroltaan 124. Yksi ovista sen lähellä oli auki, joten koputin ovenkarmia ja menin sisään. Sain taas jotenkin tehtyä itseni ymmärretyksi siihen asti, kun olisi pitänyt tietää, miten sanoisin "oranssi käytävä".

Tässä vaiheessa apuun haettiin vähän englantia osaava hoitaja. Hän kysyi oranssin käytävän mysterin kuultuaan, mikä minua vaivaa. Tuossa vaiheessa, kuten lukija voi arvata, minua vaivasi jo aika monikin asia, mutta sanoin, että olen saanut äkillisen korvatulehduksen.

Silloin hänen silmänsä kirkastuivat ja hän sanoi: "Ahaa, nyt ymmärrän, te etsitte tietä täältä sairaalan puolelta erikoishoidon puolelle, niin sanottuun oranssiin rakennukseen. Tämä on nimittäin vihreä rakennus, täällä on kaikki vihreää, paitsi tällä käytävällä jostakin syystä seinät ovat oranssit."

Nyt huomasin, että kaikki ovet olivat tosiaankin vihreitä ja seinät olivat kaikkialla muualla puoliksi vihreitä, puoliksi vaaleita. Hoitaja sanoi, että minun pitää mennä käytävän päähän ja mennä sieltä löytyvällä hissillä ykköskerrokseen.

Ihmettelin, että enkö jo ole ykköskerroksessa, mutta hän selitti, että olen vihreän rakennuksen ykkösessä, mutta oranssin rakennuksen ykköseen pääsee tuon hissin kautta, se on näiden kahden kompleksin osan välissä.

"Mielenkiintoista", ajattelin, kiitin ja jatkoin matkaani. Löysin hissin ja ykköseen ajeltuani aloin nähdä oransseja ovia ja seiniä. Myös se ovi 126 löytyi, mutta siinä ei lukenut mitään. Seinillä oli anatomisia kuvia ihmisten korvista, mikä antoi toivoa, että olisin joka tapauksessa jo lähellä maalia.

Käytävällä seisoskeli ihmisiä. Heitä oli erityisesti lasisen luukun vierellä, mutta en nähänyt mitään sellaista, minkä olisi voinut tulkita jonomuodostelmaksi. Koetin katsoa ympärilleni ja keksiä, kenen työtä olisi ottaa minut vastaan ja miten.

Yhtään hoitajaa ei näkynyt käytävällä, ainoastaan se yksi lasikopissaan, tuijottamassa papereita. Lähestyin yhtä nuorehkoa naista ja kysyin, puhuuko hän englantia. Hän vain pudisti päätään. Lähellä seisonut, puhelintaan selaillut rouva havahtui ja sanoi: "Minä puhun, miten voin auttaa?"

Selitin koko tähänastisen seikkailun rouvalle ja sanoin, että nyt vain tarvitsisin sen verran apua, että joku kertoisi minulle, miten ilmoittaudun tänne korvapolille. Hän sanoi, että systeemi on kieltämättä hyvin hankala, mutta kyllä se pannaan nyt onnistumaan.

Rouva koputti lasikoppiin ja hoitaja avasi luukun. Hän selitti tilanteeni, ja hoitaja halusi henkilöllisyystodistuksen ja eurooppalaisen sairausvakuutuskortin. Molemmat löytyivät. Sitten vain piti jäädä odottelemaan.

Istuin muovisella tuolilla, takana oli lasiseinä, jonka läpi paahtoi helleaamun aurinko. Kuuntelin, kun nimiä huudeltiin. Sitten yhtäkkiä tuo edellä mainittu rouva viittoili minut luokseen. Vuoroni oli tullut ja minut ohjattiin siihen huoneeseen 126.

Rouva seurasi perässä ja sanoi, että lääkäri on vähän epävarma englannin kielen taidostaan, joten hän on tulossa tulkiksi. Eihän siinä mitään, kyllä se minulle käy. Ehkä itse olen tottunut sellaiseen toimintatapaan, että asianosaiselta kysytään, sopiiko tällainen järjestely. Kuitenkin tämän tuntemattoman ihmisen apu oli minulle aivan korvaamaton, joten en lähtsi ketään moittimaan siitä, että toimittiin näin spontaanisti.

Pahoittelin, että olin sotkenut hänet mukaan tähän oman heikon kielitaitoni takia. Kerroin myös, että olin yrittänyt löytää yksityisklinikkaa tuloksetta, ja minut oli ohjattu tänne.

Hän vastasi: "Tietenkään et maksa mitään hoidosta, kun sinulle kerran kuuluu EU-kansalaisena ilmanen hoito."

Korva tutkittiin ja huuhdeltiin. Sain antibiootit ja särkylääkkeet, jotka toimivat. Jossakin vaiheessa, kun henkilötunnukseni syötettin järjestelmään, vastaanottohuoneen tietokone meni ihan sekaisin, tekstit alkoivat vilistää kirjauksia tekevän hoitajan silmssä. Tämä hieman viivästytti asiointia, mutta jonkin ajan kuluttua minulle printattiin raportti vaivastani ja hoidostani mukaan.

Tietokoneen rauhoittumista odotellessaan lääkäri ja hoitaja kyselivät, mitä teen Slovakiassa. Kerroin autolomasta ja Leopoldovin vankilasta ja Pavelista, joka siellä istui väärin perustein maanpetoksesta, koska hänen väitettiin auttaneen ihmisiä rajan yli Länsi-Saksaan. He kuuntelivat tarinaani hiljaisina.

Kun paperityöt tulivat tehdyiksi, minulle neuvottiin apteekki, josta sain lääkkeet. Sielläkin henkilötunnukseni aiheutti päänvaivaa, mutta lopulta sain lääkkeeni. Tässä vaiheessa olin jo niin sekaisin eri hisseistä ja käytävistä, etten voinut muuta kuin toivoa, että löytäisin ulos vielä saman päivän aikana.

Apteekin läheltä löytyi ovi ulos. Poislähtiessäni huomasin, että kaikki ovet ja seinät olivat sinisiä...

Tästä on nyt pari päivää ja toipuminen on jo hyvässä käynnissä.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Karpaattien linna

Karpaattien linna on Jules Vernen romaanin nimi, joka sopii myös tämän päivän teemaan. Karpaateilla on moniakin linnoja, mutta minä kävin katsomassa tätä yhtä, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Bratislavasta.



Kyseessä on Hrad Červený Kameň,  eli Punaisen kiven linna, tai Punakivilinna. Se rakennettiin 1200-luvulla puolustuslinnaksi. Enempää en historiasta osaa sanoa, sisään olisi päässyt vain opastetuille kierroksille. 

Mielestäni linnojen kiinnostavinta antia ovat joka tapauksessa niiden puistot ja muu ympäristö. Esillä oli valokuva, joista näki, miten ympäristöä on parannettu ja rakennusta korjattu samettivallankumouksen jälkeen. Aika pitkään tämä linna saikin olla alennustilassa, mutta nyt se on palautettu entiseen kunniaansa.




Muotopuutarha on ennallisettu aivan hiljattain, vuonna 2014. 


Hieno se olikin!




On tosi kiva nähdä, että tällaiset kulttuuriperintökohteet ovat päässeet ja pääsemässä taas jaloilleen Slovakiassa. Linnan portin pielessä päivysti tällainen kahvilapyörä trendijuomineen. Slovakia on nykyään todella hip!

torstai 13. kesäkuuta 2019

Leopoldovin muureilla

Tänään tein viimein sen retken, mitä olen suunnitellut jo useita vuosia. Kävin katsomassa Leopoldovin vankilaa, koska Pavel oli siellä poliittisena vankina vuosina 1952-1965.


Sisälle ei päässyt, koska kyseessä on edelleen vankila, mutta muurit pystyi kiertämään lähes ympäri. Päivä oli kuuma, joten kauan emme täällä aikaa viettäneet, mutta näimme paikan ja ympäristön kuitenkin.



Alunperin Leopoldov on rakennettu linnoitukseksi ottomaaneja vastaan, mutta siitä tehtiin vankila jo 1700-luvulla. Se hiukan harmitti, ettei linnoituksen muureille pääse kävelemään.


Aika usein olen tällaisten retkien jälkeen kuullut kysymyksen, että mikä järki on käydä paikalla, josta ei kuitenkaan saa mitään erityistä irti. Tässäkään tapauksessa en päässyt muureja pidemmälle.

Näihin kysymyksiin on vaikea, usein mahdoton vastata. Jokin paikka muuttuu merkitykselliseksi usein siinä vaiheessa, kun sitä tutkii tai siitä kirjoittaa. Vaikka sen läpi olisi vedetty moottoritie, kävisin silti katsomassa, miltä siellä näyttää tänään.

Sitä paitsi saattaa olla, että paikan päällä tekee havaintoja, joihin ei mielikuvitus taivu. Tänäänkin kuulin vartijoiden harjoitukset ampumaradalla ja näin ja kuulin vankilan koiratarhan äänet.


Vähän ennen kuin lähdimme pois, pysähtyi juna Leopoldovin seisakkeella poimimaan kyytiin yhden matkustajan. Sitä seuratessani ajattelin Mariea, Pavelin vaimoa, joka tuli junalla Prahasta asti tänne miestänsä tapaamaan. Pitkä matka kroonista tuberkuloosia sairastavalle Marielle on täytynyt olla raskas monellakin tavalla.

Niin, tällaisista syistä esimerkiksi kuljen näillä oudoilla teillä.

Masarykilla katu Mexico Cityssä

Aina ei ole uskoa silmiään. Esimerkiksi Mexico Cityn karttaa katsoessa hämmästyin huomatessani, että Tšekkoslovakian ensimmäiselle presidentille, T. G. Masarykille on omistettu katu, eikä mikä tahansa katu, vaan suorastaan pitkä avenue. Sehän oli pakko käydä katsomassa, kun vierailin kaupungissa touko-kesäkuun vaihteessa. Onneksi metrolla pääsi helposti.



Odotin kohtaavani Masarykin tuolla kadulla, jossakin hahmossa edes. Mutta niin ei käynyt. Katu oli täynnä huippumuotia myyviä liikkeitä, kalliita asuintaloja, joissa ihmiset asuvat muurien suojassa. Ohi ajoi upouusia, kiiltäviä autoja. Ohi käveli kalliisti, mutta ei aina tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Joillakin oli palvelija mukana.

Yksi sisäpiha toi kuitenkin pientä lohtua. Siellä oli meksikolaista designia myyviä liikkeitä. Pidin tunnelmasta, mutta en ostanut mitään. Enkä löytänyt jälkeäkään Masarykista, joka puhui demokratian, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Ja joka uskoi, että uusi teknologia (esim. radio) toisi parannuksia ihmisten arkeen.


Tänään kävin ottamassa kuvan Masarykin yliopiston päärakennuksen edestä. Brnossa siis ei ole Brnon yliopisto, vaan Masarykin. Aivan perustellusti, koska Brno oli hänen koulukaupunkinsa.


Patsaan Masaryk katsoo alaspäin, mutta ei niin kuin alamaisiin, vaan pikemminkin mietteliäänä. Ikään kuin hän haluaisi sanoa meille, että joskus pitää vain pysähtyä ajattelemaan, ja paljon on sellaista, mitä emme vielä tiedä.

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Unesco-kohteessa Lednicessä

Tänä helteisenä päivänä kävimme tutustumassa Lednicen maailmanperintökohteeseen. Se on osa uniikkia, yhdistettyä Lednice-Valticen suojelukohdetta, ja varsin mukava päiväretkikohde esimerkiksi Brnosta käsin.


Johanneksen linna on varsin näyttävä ilmestys, kuten kuvastakin näkyy. Ympärillä oleva viheralue on laaja, sen sisällä on mm. kalalampi. Kalalammethan ovat tyypillisiä täällä päin Eurooppaa, koska paastopäivinä on ollut tavallista syödä kalaa, joten sitä on viljelty jo varhain.

Puisto tarjosi suojaa, oli suuria puita ja runsaasti penkkejä. Myös useita pieniä kahviloita löytyy alueelta, joten kuumallakin ilmalla liikkuminen on tässä kohteessa hyvin miellyttävää.

Ehkä erikoisin elementti tässä kokonaisuudessa oli minareetti, joka on rakennettu 1800-luvun alussa. Orientalismi on ollut tuohon aikaan muotia ja idästä on otettu vaikutteita, mutta enpä osaa sanoa, kuinka moni olisi päättänyt rakennuttaa suorastaan minareetin mailleen. Liechtensteinin sukupa päätti.


Minareetti luo kieltämättä hyvin eksoottista tunnelmaa keskelle Eurooppaa. Alla oleva kuva olisi erinomainen sellaiseen tietokilpailuun, missä pitää arvata kuvatun kohteen sijainti.



On jotenkin jännä ajatella, että tämä kyseisen suvun omistuksessa ollut alue, nykyinen maailmanperintökohde, on suurempi pinta-alaltaan kuin Liechtensteinin valtio, joka on nykyään ko. suvun pääpaikka.

Liechtensteinin suku vastusti natsimiehitystä, joten tästä kostotoimenpiteenä he menettivät maansa ja mantunsa Protektoraatin alueella. Sodan jälkeen he yrittivät saada aluetta takaisin, mutta arvattavasti uusi kommunistihallinto ei ollut innokas luovuttamaan ylimyksille näiden kerran jo menettämiä omaisuuksia.

Liechtensteinien kehno onni jatkui myös samettivallankumouksen jälkeen, koska nykyinenkään Tšekin tasavalta ei ollut innostunut luovuttelemaan alueita näin vanhoille omistajille.

En tiedä, vedettiinkö raja vuonna 1948 ja sen jälkeen tapahtuneisiin omaisuuksien takavarikoihin, koska olen ainakin Chotěboř issa käynyt linnassa, jonka entinen omistajasukuu asuu nykyään yhdessä siivessä ja kaupungin museo on toisessa. Olen myös muita vastaavia omistajuuden palautuksia kuullut ja niistä lukenut, joten kyllä niitä tehtykin on.


Mittava on ollut Liechtensteinien takapihakin pelkästään. Suuri ilo on täällä rahvaan kuljeskella näinä päivinä.


Jännä ratkaisu oli minusta tämä valtava kasvihuone, joka on rakennettu osaksi linnaa. Ulkoapäin katsottuna siellä näytti olevan myös isoja, puumaisia kasveja. Kasvihuoneeesta näkyy kuvassa vain pieni osa, joten siellä olisi paljon tutkittavaa, samoin itse linnassa. Pelkkä puistokin oli jo yhden päivän retkikohteeksi sopivan laaja, ainakin niille, jotka pitävät ulkoilmasta.

Itseäni erityisesti sykähdyttivät ikivanhat puut. Ne ovat eläneet täällä satoja vuosia, jotkut ehkä lähemmäs tuhat. On ollut sotia ja rauhan aikoja, maa on kuulunut milloin kenellekin, mutta puut ovat pyrkineet kohti taivasta.

Tämäkin tammi on kerran, ei aivan äskettäin, katkaissut oksansa, mutta oksa tukeutuu maahan, kasvaa ja versoo siitä - nousee.


Alueen historiasta olen ottanut tietoa linkin takaa löytyvältä aihetta hienosti käsittelevältä nettisivulta.

https://www.timetravelturtle.com/lednice-valtice-czech-republic/