lauantai 30. maaliskuuta 2019

Käsityötaiteen museossa ja sen kirjastossa

Sarjassa Prahan piilohelmiä esittelen tällä kertaa paikan, joka ei oikeastaan ole piilossa, mutta helmi se on kuitenkin. Nimittäin käsityötaiteen museon, joka on melkein Rudolfinumia vastapäätä. Osoite on 17. listopadu 2.


Rakennus on upea ja se on hiljattain kunnostettu. Aivan mykistävä, suorastaan. Tällä kertaa siellä oli näytteillä mm. tšekkiläisen muotilegendan Hana Podolskán (1880-1972) suunnittelemia vaatteita. Hän on suunnitellut mm. presidentti Benešin vaimolle iltapukuja, kyseessä on siis ensimmäisen tasavallan ikoninen tyylivaikuttaja.

Tässä muutamia otoksia Podolskán luomuksista.


Se vähän enemmän piilossa oleva helmi on museon kirjasto. Sinne pääsee, kun nousee pääovelta suoraan alkavat portaat ylös, ovi on vasemmalla. Kirjaston käyttämiseen ei tarvita pääsylippua eikä se maksa mitään. Siellä on myös asiakas-wifi.

Kysyin kirjastonhoitajalta, saako kirjastoa käyttää kuka tahansa. Kuulemma saa. Ainoastaan, jos joutuvat hakemaan aineistoa varastosta, on pakko rekisteröityä asiakkaaksi. Mutta seiniä kiertävillä hyllyillä olevia kirjoja saa tutkia vapaasti.


Tämä on niitä kirjastoja, joissa pitää olla hiljaa. Henkilökunta tuskin pahastuu, jos satunnainen matkaaja istahtaa sinne hetkeksi lepuuttamaan jalkojaan ja käyttämään wifiä, mutta seurustelupaikka tämä ei ole. Kaikki puhuvat kuiskaamalla ja liikkuvat hiipien.

Kävin kirjastoa vähän läpi mieltä hiljentääkseni. Yhtäkkiä pärähtivät jostakin soimaan kirkonkellot. Samassa hetkessä viereisen pöydän tyttö lähti juoksuun. Ihmettelin, miksi kellot hänelle soivat, mutta hän ryntäsikin naulakolle hiljentämään puhelimensa. Paras soittoääni ikinä!

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Minä olin X

Tapasin tänään lyhyesti vuonna 1919 syntynyttä ystävääni. Minun oli tarkoitus tavata vain hänen ystävänsä, mutta hän pyysi minua tulemaan tapaamaan tätä liki 100-vuotiasta Sachsenhausenista selviytynyttä tämän kotiin. Se merkitsisi kuulemma todella paljon.

Ja niin menin. Hän edelleen muistaa minut nimeltä ja haluaa puhua tutkimuksestani.  Hän haluaa kertoa minulle joka kerta tarinansa Sachsenhausenista, viimeisen parin vuoden aikana tarina on kerta kerralta lyhentynyt.

Tänään se kuului enää näin: "Minä olin Sachsenhausenissa, mutta selviydyin." Vielä jouluna ystäväni oli soittanut pianoa yleisölle. Niin kauan kuin hän vain pystyy, hän soittaa kappaletta "Elämä on vain sattumaa".

Reilun tunnin istuttuani ja juteltuani lähdin. Väistelin metrolle päin perjantai-illan ryysyssä kävellessäni Karlínin hipstereitä. Tajusin, että ystäväni on muuttanut Karlíniin samoihin aikoihin, kun nuoret ja trendikkäät alkoivat löytää tähän pikkuisen keskustan laitamailla lymyilevään asuinalueeseen.

Kävellessäni mietin, miksi en ole aikaisemmin enempää kolunnut näitä katuja, vaikka olen kulkenut täällä jo vuosia näissä tapaamisissa. Sitten ymmärsin. Tähän asti on ystäväni aina lähtenyt saattamaan minua metrolle, sen laiturille asti. Hän on aina odottanut, että juna tulee ja vilkuttanut minulle niin kauan kuin olen hänet laiturilla nähnyt.

Menen metron lähellä olevaan hipsterikuppilaan iltapalalle. Otan alkukeitonkin, ihan vain siksi, että ystäväni vaatisi minun niin tekevän.


Syötyäni lähden kohti kotia ja ymmärrän, että tällä metroasemalla ei enää kukaan vilkuta minulle, ehkä koskaan.

Kun tulen omalle asemalleni, aurinko laskee. Katua talsiessani mietin, miten monta oman elämäni tarinaa tiivistyy lauseeseen "minä oin x, mutta selvisin". Ymmärrän, että enempää ei tarvita, siinä on jo kaikki.


torstai 28. maaliskuuta 2019

Kirjoitusmokan kautta kiinnostavaan ajankuvaan

Joskus kannattaa tehdä virhe. Tällä kertaa minulle sattui sellainen, että olin sijoittanut tekstissäni kahvilan aikaan ja paikkaan, jossa niitä ei Prahassa ollut. Kovin kovasti en voi itseäni tästä moittia, koska olin kysynyt jopa yhdestä arkistosta asiaa ja sieltä arveltiin kuvaamani kahvilan olleen tuossa paikassa jo 1960-luvulla, kuten väitin.

Mutta eipä ollutkaan, ei sinne päinkään! Tuli ohjaajalta palautetta, että Prahassa ei juurikaan ollut kahviloita sosialismin aikana. Ne nähtiin porvarillisena elämänmuotona. Oluttupia sen sijaan oli, ja kyllä niistä kahviakin sai.

Oluttuvissa myytävä kahvi oli usein ns. turkkilaista kahvia. Ei kuitenkaan sellaista, mitä yleensä nimitetään turkkilaiseksi kahviksi, vaan pulverimaista jauhetta, joka sekoitettiin kuumaan veteen. Tämä on kuitenkin taas aivan eri asia kuin pikakahvi, joka oli kallista ja jota sai valuuttakaupoista.

Yksi harvoista kahviloista 1960-luvulla oli Slavia, joka vieläkin on paikoillaan. Olen käynyt siellä tämän reissun aikana kahdesti. Sen lista on uudistunut sitten viimenäkemän, koska keittiömestarit ovat vaihtuneet.

Palvelu on muuttunut yllättävän nopeaksi, muistelen takavuosina istuneeni siellä iän ja kaiken odottamassa laskua, mutta nykyään se tuntuu tulevan ihan siedettävässä ajassa. Tarjoilijat ovat muistaakseni aina olleet ystävällisiä, tuskin Slaviassa muuten kävisinkään.

On todella vaikeaa kuvitella Prahaa ilman kahviloita. Nykyään niissä istutaan joidenkin mielestä vähän liiankin kanssa. Esimerkiksi jotkut populistiset poliitikot puhuvat pilkallisesti Prahan kahviloissa istuskelevista tyypeistä, jotka pohtivat asioita, jotka eivät (populistien mielestä) kosketa ketään ns. tavallista kunnon ihmistä.

Tähän  nälvimiseen näyttäisi Prahan vastaisku  olevan yhä runsaampi ja monipuolisempi kahvilatarjonta. En voi muuta kuin kiittää siitä!


maanantai 25. maaliskuuta 2019

Kiellettyjen kirjojen kirjasto

Monikin Prahan-kävijä on ajanut ratikalla Jindřišská-kadulla, ehkä jäänyt samannimisellä pysäkillä poiskin. Aivan pysäkin lähellä on Prahan Uudellekaupungille tyypillinen asuinkerrostalo. Yhdessä sen asunnoista on nykyään kirjasto nimeltään Libri Prohibiti.


Samassa talossa on työskennellyt Presidentti Václav Havelin ensimmäinen vaimo, Olga, mikä on toki myös kyltin arvoinen asia.


Mutta Libri Prohibiti ei ole mikä tahansa kirjasto, vaan Unescon maailmanperintökohde. Se on laajin kommunismin aikaisten kiellettyjen kirjojen sekä muiden julkaisujen ja dokumenttien kokoelma. Sinne on tallennettu samizdat-aineistoa myös Puolasta, Venäjältä ja Ukrainasta. Samizdat tarkoittaa omaan tarpeeseen itsekopioitua kiellettyä teosta, joka kulkee salaisesti kädestä käteen.


Kokoelmista löytyy myös sota-aikaisen Tšekkoslovakian pakolaishallituksen julkaisuja, ja näitä kävin tällä kertaa itse selailemassa. Eli kiellettyjä kirjoja on kerätty tähän kirjastoon myös kommunismia edeltävältä ajalta. Ei voi muuta kuin toivoa, että emme näe sensuurin uutta vaihetta ja tämän kirjaston kokoelmien rajua kasvua...



Huoneiston seiniä kiersi näyttely Havelien elämästä. Se ei ole pysyväisnäyttely, vaan parin kuukauden päästä se vaihtuu taas joksikin muuksi. Jo pelkästään vaihtuvien näyttelyiden takia tässä kirjastossa voi olla ihan kiva käydä. Se on auki maanantaista torstaihin klo 13-17.  


Tunnelma on mukava, henkilökunta on todella ystävällistä, mutta pitää näköjään tapanaan tupakoida takahuoneessa, mitä ei voi olla lukusalissakaan haistamatta. Suosittelen siitä huolimatta soittamaan ovisummeria ja tutustumaan tähänkin Prahan piilohelmeen, yhteen tuhansista.



Ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, että kokoelma karttuu edelleen. Sillä aikaa kun tutkin pakolaishallituksen julkaisuja, vieressäni oli ikäiseni mies ja joku henkilökunnasta. Mies oli tekemässä lahjoitusta äitinsä jäämistöstä. Sieltä oli löytynyt Tšekkoslovakian ja Uuden Seelannin välisen salaisen kulttuuriyhteistyön papereita. 


Ne olivat pääosin keltaisia monisteita, sellaisia tyypillisiä 1980-luvun tuotoksia. Mietin, millaisia aarteita ne ovat tälle kirjastolle, ja viime kädessä meille kaikille. Ja kuinka moni kippaisi tuollaiset roskikseen - vilkaisematta.



sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kultaisella kujalla

Tänään sain viimeinkin kuvattua Prahan linnan kupeessa juoksevan ns. Kultaisen kujan. Yhdessä vaiheessa se oli remontissa, muina kertoina, kun minulla on ollut hyviä aikomuksia asian suhteen, en ole  ehtinyt paikalle tai olen päättänyt tehdä Prahan linnan alueella jotakin muuta. Tai on tullut jotakin kiinnostavampaa tekemstä.


Ei se kuvaaminen tälläkään kerralla onnistunut kovinkaan hyvin. Voi sitä turistien paljoutta, vakka sesonki on vasta aluillaan! En tiedä, mistä sain päähäni lähteä sunnuntaiaaamuna Prahan linnalle. Ehkä oletin, ettei siellä vielä ole niin paljon ihmisiä kuin mitä siellä nyt sitten kuitenkin oli. Netistä löytyy hienoja kuvia, jotka on otettu tyhjästä kujasta.

Kultainen kuja oli ennen muistaakseni pienen pääsymaksun takana, nykyään sinne pitää pulittaa vähintään kaikista halvin Prahan linnan lippu, eli 250 korunaa (noin 10 euroa). Maksaessani en ollut ihan varma, mihin tuolla kultaisella viitataan ja kenen kannalta...

Wikipedian mukaan linnan sulkemisajan jälkeen kujalle on vapaa pääsy. Tämä on hyvä tietää, sikäli, kun pitää paikkansa. En ole nimittäin testannut. Ja kultaisuus viittaa siihen, että kujalla olisi elänyt aikanaan kultaseppiä. Sitä on sanottu myös alkemistien kujaksi, mutta alkemisteja siellä ei kuitenkaan ole tiedettävästi harjoitettu.

Wikipedia tietää myös, että yksi taloista on kuulunut aikanaan Franz Kafkan siskolle ja Kafka on kirjoittanut siellä. Myös nobelisti Jaroslav Seifert on asunut kyseisessä talossa.


Talot on maalattu kirkkailla väreillä 1950-luvulla ja niissä on paljon kivoja yksityiskohtia. Valitettavasti niiden kuvaaminen oli todella hankalaa, koska ahtaalle kujalle oli ängennyt niin hirveä määrä ihmisiä.

Nykyään taloissa on liiketiloja. Sinänsä ihan mukavia paikallisia tekijöitä, kuten kosmetiikkafirma Manufaktura ja erityisryhmien tekemiä käsitöitä myyvä puoti. Silti tunnelma on tylsän keinotekoinen, poissa on aito kaupunkielämän tunnelma. Muuallakin Prahassa, eritoten sen vanhassakaupungissa kritisoidaan ympäristön muuttumista vain turistisirkukseksi.

Sanoisin kuitenkin, että tällä Kultaisella kujalla tuo ilmiö on huipussaan. Vanhassakaupungissa voi kuitenkin törmätä monenlaiseen jännittävään, kun pitää silmät auki (tai tuntee sopivia ihmisiä, jotka osaavat vähän vinkata). Loppujen lopuksi Kultaisen kujan kiinnostavin osuus oli graffitit.


Ajattelin ottaa pääsylipun hinnasta irti vähän enemmän kuin käväisyn Kultaisella kujalla. Aikomuksena oli käydä Pyhän Vituksen katedraalissa, mutta sinne mutkitteli jono lähestulkoon koko kirkon ympäri. Tänään en jaksanut jonottaa, vakka onhan siellä paljon nähtävää, mm. Muchan lasimaalaukset.

Katedraalin yhdessä kappelissa säilytetään myös Böömin kruununjalokiviä. Ne ovat seitsemän lukon takana ja jokaisen lukon avaimella on oma haltijansa. Avaimenhaltijoita ovat ainakin presidentti, pääministeri ja arkkipiispa sekä Prahan kaupunginjohtaja. Muita titteleitä en jaksanut ryhtyä suomentamaan. Kruununjalokivien esilleasettamisesta päättää presidentti.



Päätin siis jättää jonottamisen väliin ja kävin pienemmässä, mutta vanhemmassa Pyhän Yrjön kappelissa. Oli sielläkin ihmisiä enemmän kuin tarpeeksi. Ihmettelin, enkä ensimmäistä kertaa, miksi sakraalitiloissa täytyy huutaa, tai ylipäänsä keskustella pitkällisesti. En oikein osaa sanoa tästä kirkosta mitään, koska melu peitti alleen tunnelman ja omien ajatusten virran.

Ratikalle kävellessäni tunsin kaipausta, mutta en osannut sanoa, minne.