Mitä tahdotte ihmisten tekevän teille jne.

Kävin tänään aamu-uinnilla ja samalla hyvästelemässä uintikeskus Ulpukan. Saunan lauteilla viereeni istui venäläinen nainen. Kun kävi ilmi, ettei hän ymmärrä suomea, aloin päättäväisesti puhua hänelle venäjää minkä parhaiten taisin. Haluaisin itse, että vieraassa maassa minulle edes yritettäisiin puhua, etten aina jäisi kielimuurin taakse. Taas kerran harmittelin sitä, etten ole kovinkaan hyvä puhumaan venäjää. Hän silti ilahtui siitä, että sai vähän jutella omalla äidinkielellään. Annoin hänen puhua, koska kuitenkin ymmärrän venäjää aika hyvin.

Hän kertoi olevansa Viipurista ja asuneensa kaksi vuotta Suomessa. Suomalainen mies on ollut töissä Venäjällä ja puhuu venäjää hyvin, joten suomen oppiminen on jäänyt melko vähäiseksi. Miehen aikuisten lasten kanssa suomea voisi puhua, mutta lapset ovat kuulemma sitä mieltä, että isä on mennyt naimisiin jonkun "hullun venäläisen eläkeläisnaisen" kanssa. Nainen kertoi tätä naureskellen, mutta jostakin syvältä nousi kuitenkin surumielisyys. En osannut sanoa muuta kuin "ymmärrän, ymmärrän" ja "sehän on ikävää".

Tietyisti tarinoissa on aina monia puolia, tässäkin pitäisi kuulla myös niitä miehen lapsia. Silti ihmettelen, miksi niin usein törmään kertomuksiin uusista suomalaisista sukulaisista, joilta on oppinut lähinnä kirosanoja, jos niitäkään. Tai niin kuin eräs venäläismies diplomaattisesti ilmaisi: "Opin suomalaiselta isäpuolelta sen, miten ollaan hiljaa."

Lohdullista tuon kohtaamani venäläisnaisen tarinassa on se, että hänellä on miehensä kanssa yhteinen kieli. Kaikista ikävimmältä minusta tuntuu se, kun mennään naimisiin ilman kykyä kommunikoida asioista. Tietysti siinä tapauksessa, jos mies ei olisi osannut venäjää, tuo nainen olisi varmaan oppinut suomea paremmin - olosuhteiden pakosta.

Eilen katsoin Ylen Areenasta  dokumenttisarjaa Itä-Euroopan tapahtumista kylmän sodan aikana. Siinä haastateltiin Prahan kevään aikaista poptähteä, Marta Kubišováa, joka joutui esiintymiskieltoon miehityksen jälkeen. Hän kertoi, että miehitysaamuna äiti oli tullut häntä herättämään itkien ja sanoen, että nyt on maa miehitetty. Kubišován ensimmäinen reaktio oli ollut riemu, että amerikkalaiset ovat täällä ja kaikki muuttuu hyväksi. Koulussa kun  oli aina opetettu, että amerikkalaiset voivat minä hetkenä tahansa tulla ja miehittää. Tämä kertomus tiivistää minusta aika hyvin sen, mistä kylmässä sodassa pohjimmiltaan oli kysymys.

Toinen asia, johon dokumentissa kiinnitin huomiota, oli 1970-luvulta peräisin oleva Václav Havelin haastattelu, jossa näytetään, kuinka salainen poliisi on (ei mitenkään erityisen salaisesti) rakentanut Havelin kotitalon tontin rajalle koppelin, josta he tarkkailevat kirjailijan toimia. Useimmiten päivisin, joskus öisinkin. Joskus hänen ystävänsä joutuvat heittämään ruokapaketteja ikkunasta, kun edes kauppaan ei anneta mennä.  Havel näyttää toimittajille, kuinka hän ei saa käydä koiraakaan ulkoiluttamassa yksin, vaan parin metrin päässä hänen kannoillaan seuraa aina joku poliisi.  En tiedä, miten oma psyyke kestäisi tuollaista valvontaa, Havel jaksoi ne ajat käydä läpi ja olla presidenttinäkin sitten aikanaan. Toisaalta tuli sellainen olo, etteivät nuo urkkimiskoneistossa työskentelevät tainneet olla ihan välkyimmästä päästä, kun koiran pissatus kiinnosti heitä noin paljon, mutta tilannetta kuvaava länsimainen kameraryhmä jäi heiltä huomaamatta.

Sain s-postia Prahassa jo vaihdossa olevalta E:ltä, joka ystävällisesti tarjoutui auttamaan minua matkalla lentokentältä uuteen kotiini. Kiitos kaunis siitä jo etukäteen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Novellini