Prahan keväässä

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee. Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (...

Tänään kävin päiväseltään Pilsenissä junalla. Matka oli muuten varsin miellyttävä, mutta paluumatkalla junassa (reitti kulkee Münchenistä Prahaan) oli liikenteessä valtavasti saksalaisia jalkapallojoukkueensa pelipaidoissa. Meininki oli sen mukainen. Joku luukutti ämyreistänsä ac-dc:tä, ja kun kyllästyi siihen, jatkoi discoversiolla Ievan polkasta. Jostakin oli löytynyt ilmeisesti halvalla 5-litraiset oluttynnyrit mieheen. Oli muuten pitkä puolitoistatuntinen, vaikka istuinkin vaunuosastolla, jossa kyseisiä urheilufaneja ei ollut lainkaan. Mietin ensin, onko Saksa pelaamassa lähitunteina ja kaverit siksi matkalla Prahan kentälle lentämään halvalla Ranskaan. Mutta ei Saksa ilmeisesti ihan just tässä pelaa, joten pojat olivat tulossa ihan vaan meitä tänne Prahaan ilahduttamaan. Voi, miten hauskaa! Jossakin vaiheessa minun oli ihan pakko käydä wc:ssä, ei vain mahtanut mitään. Juuri kun olin astumassa vessaan, eteeni yritti kiilata kaksi Saksan pelipaitaista kaveria. Ilmoitin, et...

Se hetki, kun huomaa Suomen Kuvalehden twitter-fiidissä vilahtavan oman nimen keskellä yötä, kellonlyömällä, kun pitäisi olla jo unten mailla, on melko havahduttava. Oli ihan pakko nousta kunnolla ylös ja lukea, mitä minusta blogataan. Karo Hämäläinen oli lukenut noin vuoden takaisen artikkelini Urheiluhistoriallisen seuran vuosijulkaisusta ja peilasi sitä vasten omaa kaunokirjallista teostaan Yksin . Hämäläinen oli sijoittanut romaaniinsa kohtauksen, jossa Emil Zátopek , tai ainakin Zátopekin kaltainen mies, tulee Paavo Nurmen kauppaan ja ostaa sieltä paidan. Kohtaamiselle ei ole historiallista perustetta, mutta Hämäläinen luonnehtii sitä nyökkäykseksi kohti Jean Echenoz'n romaania Pitkä juoksu. Echenoz nimittäin on kirjoittanut samantapaisen kohtauksen Nurmen ja Zátopekin välille. Kaunokirjallisuudessa on täysin luvallista, usein jopa toivottavaa, tehdä omia ratkaisuja, vaikkapa intertekstuaalisin perustein, kuten tässä tapauksessa. Hämäläinen siteeraa Echenoz'n tekst...

Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa. Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa. Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla. Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt! Ai...

Olipa todella hyvä palautesessio amerikkalaisen mentorini kanssa Pilsenissä tänään. Tuntuu, että monet kirjoittamisen tukkeet edes pikkuisen aukesivat. Vaikka kritiikki oli välillä hyvinkin kohtikäyvää, ymmärsin sen merkityksen ja oikeassahan Brad on epäkohtia osoittaessaan. Ja sitten onneksi joukossa on niitä hyviäkin oivalluksia, joista saa kiitosta. Tällaista on ruoka pystybaarissa Länsi-Böömissä. Käytännössä tuo on pyttipannua, jossa hapankaalia. Ihan syötävää. Jotenkin alkaa myös arvostaa suomalaisia - joskin kalliita - junia. Kun on tunnin istunut ahtaassa kupéssa kahden erittäin huonostikäyttäytyvän pikkulapsen kanssa, joiden äiti ei tehnyt asialle mitään, ymmärtää, miksi junissa tarvitaan leikkivaunuja. Tässä nappaus Prahan päärautatieasemalta.