lauantai 27. helmikuuta 2016

Helga Weissován taidetta Terezínistä

Vuonna 1929 syntynyt taiteilja Helga Weissová oli tšekinjuutalainen lapsi, yksi noin sadasta Terezínin ghettosta eri leirien kautta selviytyneistä. Hänen töitänsä on säilynyt, ja niitä, tai pikemminkin kopioita on nyt näytteillä Mustekilla.

Eipä minulla muuta. Antaa nuoren Weissován taiteen puhua puolestaan.





torstai 25. helmikuuta 2016

Lenka Reinerová - lajinsa viimeinen


Ratikkareittini varrelle osuu usein Klamovkan pysäkki, jonka viereiseen taloon on kiinnitetty laatta. Laatta kertoo, että kyseisessä talossa asui viimeinen prahansaksalainen kirjailija, Lenka Reinerová.

Kun ratikka pysähtyy hetkeksi Klamovkalle, mietin usein Lenka Reinerováa. Kuinka hänen täytyi saksalaisjuutalaisena prahalaisena paeta. Kuinka hänen onnistui säilyä hengissä ja palata Tšekkoslovakiaan vuonna 1948. Kuinka hän saksalaisena oli silti ei-toivottu ja julkaisukiellossa.  Samettivallankumous muutti sitten kaiken.

Mutta ennen kaikkea mietin Lenka Reinerováa seisomassa tässä samalla pysäkillä. Odottamassa ratikkaa niin kuin minäkin. Vieressä seisoo kaltaisiani satunnaisia matkaajia ja tavallisia prahalaisia, menossa kuka minnekin. Ja sitten pysäkillä on Lenka. Joku ehkä tuntee hänet kirjailijaksi, mutta veikkaan, että useimmat eivät.

Vieressä seisoo ehkä tutkimani Miroslavin kohtalotoveri, Sachsenhausenista selviytynyt, koulutettu ihminen. Lenkan ikätoveri. Mieleeni palaavat kuvat, joita olen joskus nähnyt paljain käsin tapetuista prahansaksalaisista. Kaikenikäisistä, miehistä ja naisista. En halua hakea niitä kuvia nyt netistä, pelkät hämärät muistikuvat riittävät minulle.  Mutta Lenka kirjoittaa ja asuu Prahassa, tässä talossa. Vuodesta 1956, kuolemaansa asti, vuoteen 2008. Olen iloinen siitä, että hänellä oli ratikkapysäkki ihan oven vieressä.


keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Kirjoita ja pelasta maailma - eli käyntini kampaajalla

Olen ennenkin kirjoittanut korealaisesta kampaajastani täällä Prahassa. Ja täällä minä istun, sängyssäni pikkutunneilla, valmiina nukkumaan, mutta uni ei tule, koska kampaajakäynti pakottaa kirjoittamaan.

Kampaajalla ja minulla on oma, ainutlaatuinen vitsailukulttuuri. En ole aivan varma, miten se alkoi ja mistä, tai suoraan sanottuna en tiedä tai muista. Mutta sellainen meidän välillämme on, sen kanssa eletään. Siitäkään en ole ihan varma, onko kyseinen setä täysin selvillä, miten tämä vitsailurituaali etenee, omasta puolestani voin sanoa, että näen siinä selviä rituaalin piirteitä, mutta en saa itse rituaalista kiinni.

Kaiken kukkuraksi kampaaja leikkaa yleensä hiukseni aivan eri tavalla mitä pyydän, useimmiten suuttuu ehdotuksistani ja aivan kaikesta muutenkin, mutta lopputulos on kuitenkin poikkeuksetta erittäin hyvä. Tässä siis syy, miksi antaudun aina tämän oudon kokemuksen vietäväksi.

Tällä kertaa tulen etuajassa paikalle. Kampaaja kehottaa minua käymään sohvalle istumaan. Istun alas, kääriydyn saman tien päällystakkiini, sillä vanhan kaupunkitalon pohjakerrokseen tehty kampaamohuone hohkaa talven kylmää sekä bisneksen luonteen mukaan kosteutta.

Edellinen asiakas on tšekkiläinen mies. Havaitsen, että kampaajani osaakin tšekin kieltä melko hyvin. Teeskentelen lukevani miesten muotilehteä (naisten muotilehtiä ei ole tarjolla), mutta todellisuudessa kuuntelen keskustelua ja arvioin herran kielitaitoa. Mietin mielessäni, että mikään tässä kampaajassa ei kyllä enää pääse yllättämään. Kuinka väärässä olisinkaan.

Pian koittaa oma vuoroni. Kampaaja vaatii saada asetella vaatteeni naulakkoon ihan omalla tavallaan. Minun tapani laittaa takki hengariin ja huivi takin sisään ei kelpaa. Ne täytyy asetella aivan toisella, esteettisesti oikealla tavalla.

Tällä kertaa hän on tyytyväinen hiuksiini. Hän suhtautuu suopeasti haluuni säilyttää hiuksissa mittaa ja on samaa mieltä, että kuivat ja ohuet latvat karsitaan pois. Hän jopa kysyy, minkä verran kokonaismitasta otetaan. Sitten leikataan mittamerkit ja juostaan kohti pesupaikkaa. Työtä tehdessään tuolla miehellä on aina kova kiire.

Pesun jälkeen kampaaja on keksinyt syyn, miksi hiukseni ovat nyt niin hyvässä kunnossa. Tietenkin siksi, että olen viimeinkin alkanut uskoa hänen neuvojaan, miten hiuksia kuuluu hoitaa. En yhtään muista, mitä hän olisi ohjeistanut, ja onko mitään, mutta myöntelen. Hän varoittelee minua palaamasta entiseen tapaan, mikä johtaa vääjäämättä siihen, että menetän hiukset kokonaan. Lupaan, ettei entiseen ole enää paluuta.

Kysäisen häneltä, kuinka kauan hän onkaan jo asunut Prahassa. Hän vastaa, että kaksi vuotta. Sanon, että hän on menettänyt kyllä nyt muistinsa, koska minäkin olen käynyt hänellä jo viisi vuotta. Hän väittää kiivaasti minun muistavan väärin. Tai sitten olen käynyt toisella kampaajalla ja sekoitan eri henkilöt. Luovun siis ajatuksesta, että kysyisin, missä ja miten hän on kieltä oppinut, saati miksi hän salaa taitonsa minulta. Yhtäkkiä muistan, että vuonna 2011 hän sanoi myös asuneensa Prahassa kaksi vuotta. Silloin uskoin.

En osaa päättää, leikataanko otsatukka suoraksi vai rikotuksi. Kampaaja tuhahtaa, että hän tekee sitten oman päänsä mukaan. Sanon, että niinhän hän aina tekee, mutta tämän hän kiistää jyrkästi. Ainahan hän kysyy, mutta minä en vain vaivaudu vastaamaan. Tämä sama vika on kuulemma kaikissa asiakkaissa, ja hän on pakotettu vain leikkaamaan oman mielensä mukaan. Myönnän, että kohtalo on kauhea.

Rituaaliin kuuluu myös osuus, jossa kampaaja päivittelee tutkimusaiheeni synkkyyttä ja hän kehottaa minua vaihtamaan aihetta johonkin iloisempaan. Odotan tätä kohtaa, koska minulla olisi ollut taas hyviä pointteja kerrottavana, miksi tätä vähän synkempääkin tutkimusta täytyy tehdä.  Odotan ja odotan, mutta päivittelyä ei tule, tulee vain hetken hiljaisuus.

Sitten kampaaja sanoo: "Tiedät varmaan, että Korea oli Japanin siirtomaa."
"Joo..."
"Tiedät varmaan, että Japani otti korealaisia tyttöjä sota-aikana ja vei prostituutioon."
"Ahaa, joo, en muista ihan tätä tapausta kuulleeni, mutta sodassahan niin tapahtuu. Ikävä juttu, tosi ikävä."
"Eikä Japani myönnä sitä. Väittää vaan, että tytöt meni vapaaehtoisesti, rahan takia."
"Niin..."
"Asiasta ei ikinä puhuttu, nyt on jo melkein myöhäistä puhua. Muutama näistä naisista on kyllä vielä elossa."
"Se on se häpeä, mikä tuohon liittyy. Siksi melkein kaikki vaikenee."
"Kyllähän meidän kulttuurissa on se häpeä, olet oikeassa. Mutta me ainakin yritetään puhua siitä nyt. Me ainakin yritetään."

Mietin, mitä ihmettä tähän nyt sanon. Tulee hetkeksi hiljaista.  Sakset käyvät koko ajan, kampaaja pyyhkii välillä nopeasti silmiään. Lopulta sanon, että myös Euroopassa samaa asiaa on hävetty. Kerron nuoresta brittinaisesta, joka haluaisi tutkia keskitysleirien bordelleja, mutta aihe vain pakenee häneltä. Kukaan ei suostu puhumaan asiasta. Korealainen herra tuntuu ymmärtävän tarkoitukseni ymmärtää häntä. Olen helpottunut.

Hän jatkaa: "Nyt Japani maksaa elossaoleville naisille isoja summia, mutta vaatii heitä olemaan hiljaa. Se ei ole oikein."
"Ei missään tapauksessa ole oikein. Ei kenenkään sananvapautta voi ostaa pois rahalla."
"Juuri niin, juuri niin."

Taas mietin, miten jatkaa aiheesta, mutta kampaaja jatkaakin itse.
"Näitkö sen kuvan, missä Samsung pelasti Pariisin terrori-iskun uhrin?"
"En muista."
"Sillä miehellä oli Samsungin puhelin rintataskussa, se esti luodin etenemisen sydämeen. Kyllä Samsung on hyvä puhelin, eikös niin?"
En rohkenisi olla toista mieltä.

Sisään astuu jo seuraava asiakas, aasialaistaustainen nainen. Kampaaja muuttuu asialliseksi, hiljaiseksi ja arvokkaaksi. Paitsi sen verran hän vähän räväyttää, että kysyy, haluanko sotketun kampauksen. Sanon haluavani, ja hän muistuttaa, että tekisi sellaisen minulle joka tapauksessa, halusin tai en. Kun kampaus on valmis ja vahalla viimeistelty, hän toteaa, että olen aivan sen näköinen kuin olisin ollut kissatappelussa, mutta sehän sopii tyyliin.

Kun hiukseni ovat viimeistellyt ja kuivat, kampaaja auttaa takin ylleni ja ojentaa muut tavarani. Maksettuani hyvästelen ja lupaan palata pian takaisin. Hän muistuttaa minua siitä, että voin tulla vain häntä  moikkaamaan, vaikken tulisi leikkauttamaan hiuksia.

Lähtiessäni kampaaja vielä tarttuu käsivarteeni ja sanoo: "Mutta sinä, kirjoita näistä aiheista ja pelasta maailma." Lupaan tehdä näin ja lähden kävelemään kohti Vanhankaupunginaukiota hyytävässä räntäsateessa.

Hän säät ja ilmat säätää - joskus niin hyiseksi, että Vanhankaupunginaukiokin on ihanan tyhjä.



tiistai 23. helmikuuta 2016

Mustikoita ja räntää helmikuun aamussa


Räntäsateisena aamuna Prahassa, kun ei ole kiire minnekään, on mahdollista istua hetki teekupin ääressä, syödä jugurttia ja mustikoita ja olla omien ajatustensa kanssa. Lauantaista lähtien olen miettinyt, mistä bloggaisin.

Bloggaisinko taas kerran siitä, miten hankalaa on löytää oikeaa osoitetta Prahan lähiöissä? Tästä tuli taas kokemusta sunnuntaina, kun pääsin tapaamaan professoria, joka tuntee holokaustia. Vai siitä, että pystyin seuraamaan jo varsin hyvin hänen tšekinkielistä puhettaan. Hänen poikansa joutui auttamaan vain muutamassa kohdassa.

Vai  bloggaisinko siitä, miten maanantaina, arkistossa, eivät olleet (muka/ilmeisesti) saaneet sähköpostiani, ja henkilö, joka voisi kyseiset kansiot minulle valmistella (sikäli kun se on ollenkaan mahdollista) tulee töihin vasta tänään tiistaina, iltapäivällä?

Mutta nämä aiheet on käyty blogissa jo useaan kertaan läpi. Sellaistahan se on tämän maan talonnumeroiden ja byrokratian kanssa, Itävalta-Unkarin perintö ja niin edelleen. Kyllä te tiedätte. Ja jos ette tiedä, lukekaa vaikkapa tekstejäni vuosien varrelta.

Aika paljon on näiden muutaman päivän aikana taas kertynyt tietoa ja koomisia kertomuksia myös siitä, miten meidät suomalaiset nähdään maailmalla, mutta en viitsisi olla negatiivinen. Negatiivista puhetta on juuri nyt niin paljon liikkeellä, ettei minun sitä tarvitse enää lisätä.

Eilen illalla kotiin palatessani piipahdin asuntoni lähellä olevassa vietnamilaiskaupassa, yhdessä niistä, jotka ovat auki yömyöhään ja joita pitävät ahkerat vietnamilaiset, pakolaisina aikanaan tulleet. Siellä, hyllyssä, minua odotti tämän blogin aihe. Se vain muhi hieman yön yli, mutta tässä se nyt tulee.


Relaxin kehittämä Exotica-sarjan mehu, joka on tällä kertaa Suomen inspiroima. Pakko oli ostaa. Maku tuo kyllä kieltämättä kotimaan mieleen. Mustikkaa, aroniaa ja omenaa. Hieman terävä, aavistuksen kitkerä, luo kuvaa terveellisestä juomasta.

Vietnamilaisen kaupan mustikkamehu ja maustamaton jugurtti, johon olen ostanut mustikoita lisukkeeksi saavat taas miettimään sitä, miten oma tutkimusmateriaali vyöryy arjessa ylitseni. Myöhään eilen illalla mietin, miten Pavel, partiojohtaja, jonka nuoruudenkirjeitä on tutkimusaineistossani varsin hyvä kokoelma, oli syytettynä 50-luvun alussa siitä, että hän ja hänen partiolaisensa auttaisivat ihmisiä rajan yli Länsi-Saksaan.

Todellisuudessa juuri nämä kyseiset partiolaiset eivät olleet tällaisessa toiminnassa mukana. He tosin harjoittelivat salaa, Šumavan maastossa siltä varalta, että valtionvastainen toiminta alkaisi pian. Partioliikehän oli virallisesti lakkautettu, joten pelkkä partioleirin järjestäminen oli itsessään jo valtionvastaista toimintaa. 

Harjoituksista käytettiin nimitystä mustikkaprikaati, eli he olivat virallisesti poimimassa urakalla mustikoita, jos joku sattuisi tiedustelemaan. Ja kyllähän he mustikoita tietysti poimivatkin. Tämän tyyppinen arjen ja poliittisen historian yhdistyminen on aina kiehtonut minua. Tällaisia teemoja ei kukaan voisi omasta päästään keksiä, ne on täytynyt elää ja kokea.

Tänään olen itse asiassa menossa tapaamaan osaa näistä partiolaisia. He odottavat minua vanhassa kaupunkitalossa Vinohradyssa. He ovat viimeisiä mohikaaneja, ihmisiä, jotka ovat asuneet alueella jo vuosikymmeniä. Nykyään paikan ovat vallanneet varakkaat ulkomaalaiset ja myös jotkut varkkaat paikalliset. Niin muuttuu kaupunki, mutta myös elää, luo uutta ja säilyttää vanhaa.

Vietnamilaisten ylläpitämiä kauppoja ei muuten kannata koskaan matkailijankaan hyljeksiä. Ne ovat todella hyvin auki. Valikoima vaihtelee, mutta osa on erittäin hyvinvarustettuja. Minun lähikaupastani saa mm. tällaisia hedelmäsalaatteja, joita kiireinen tutkija ainakin arvostaa.