torstai 24. huhtikuuta 2014

Törmäsinpä Havel-kirjastoon

Tapasin väitöskirjan toista ohjaajaani tänään kahvilassa, joka on Václav Havelille omistetun kirjaston vieressä. Niinpä päätin käydä sielläkin vähän nuuhkimassa. Olin tietoinen tästä kirjastosta, mutta aina on niin paljon nähtävää ja niin vähän aikaa...

http://www.vaclavhavel-library.org/en/

Kirjastossa oli jonkinlainen Havel pähkinänkuoressa -näyttely, ja tässä hiukan sen antia.


keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Seikkailu Želivin luostariin

Tšekin tasavallassa matkustaminen on varsin turvallista, mutta hyvin erilaista kuin Suomessa. Tänään matka vei Želivin luostariin. Kaukoliikenteen bussi vei ensin Humpoleciin asti, sieltä lähti pienempi paikallisliikenteen bussi itse luostarille. Tai olisi lähtenyt, kun olisin hypännyt kyytiin.

Tilanne meni nimittäin niin, että taas ylpeyttä tuntien osasin kysyä neuvoa, miten mennään postin pysäkille. Edelleen ylpeyttä tuntien osasin kysyä pysäkillä istuvilta mummoilta, lähteekö Želivin bussi tästä. Mummot sanoivat sen lähtevän, mutteivät tienneet, mihin aikaan. Tarkistin aikataulusta, että netistä ylös kirjoittamani aika täsmäsi, ja täsmäsihän se. Minuutilleen tuohon aikaan pysäkille ajoi bussi, ja kaikki mummot lastautuivat siihen. Päättelin tästä, ettei tämä voi olla minun bussini, koska mummot eivät kerran tienneet, mihin aikaan se menisi. Kysäisin vielä yhdeltä nuorehkolta mieheltä asiaa, ja hän sanoi, ettei tämä ole Želiviin menossa, vaan jonnekin, mistä en saanut selvää. Bussin ikkunassa ei ollut numeroa saati päätepysäkin nimeä, joista olisi voinut asiaa vielä triplavarmistaa, mutta uskoin korviani ja jäin odottamaan.

30 sekuntia bussin lähdön jälkeen pysäkille tuli nuori nainen, jolta kysyin vielä bussistani. Hän sanoi Želivin bussin just menneen nenäni edestä. Ettei voi kuvitella tunnetilaani tässä kohtaa! Seuraava menisikin sitten 75 minuutin päästä. Marssin turisti-infoon ja ilmoitin haluavani taksin ja vaadin saada neuvotella hinnan etukäteen. Taksiyhtiö lupasi viedä minut noin kympillä perille. Varsin kohtuullista, ajattelin ja hyväksyin tarjouksen.


Eteläböömiläiset maisemat ovat todella kauniita, erityisesti jotenkin tuo matka Želiviin. Itse luostarin alueella vallitsi hiljaisuus. Ei kirjaimellinen sellainen, vaan pikemminkin niin, että pystyin kulkemaan alueen läpi törmäämättä kehenkään, joka olisi halunnut kanssani keskustella ja kysyä, mistä tulen ja mitä etsin.

Noin 40 minuuttia kiertelin ja kaartelin pitkin aluetta. Luostarin vierastaloon kun menin sisälle, sieltä yritettiin kysellä, ketä haen, mutta eivät osanneet sanoa, missä apotti on. Ehkä eivät ymmärtäneet, mitä yritin kysyä. Istuin hetken jopa yhden krusifiksin juurella pitämässä tuumaustaukoa. Olo oli erittäin yksinäinen ja unohdettu. Keskellä vierasta maata, syrjässä, luostarin pihassa, jossa kaikki satunnaiset kulkijat katsovat ohi. Ajattelin, että nyt tarvitaan tarinassa käänne parempaan, mutta niitä tapahtuu vain tarinoissa, ei oikeassa elämässä.


Olin jo lähtöä tekemässä, kun äkkäsin yhdessä lukitussa ovessa kaksi summeria. Toisessa luki "keittiö", toisessa jotakin muuta, mitä en ymmärtänyt, eikä sanakirjakaan kertonut. Painoin kuitenkin tuota tuntematonta nappia. Ei tapahtunut mitään. Painoin toisen kerran. Ei tapahtunut mitään. Lähdin kävelemään poispäin, kun ovi avautu ja kaksi miestä tuli ulos. He kysyivät, soitinko minä kelloa, myönsin tekoni.Yhtäkkiä he tajusivat: "Te olette varmaankin se suomalainen." No niinpä niin. Isä Jindrich tulee kuulemma viidessä minuutissa. No hyvä homma!

Isä Jindrich olikin oikein paneutunut asiaani. Hän oli löytänyt viimeisen elossa olevan henkilön, joka muistaa Pavelin Želivin ajoilta. Hän lähti touhukkaasti viemään minua tämän 94-vuotiaan mummelin luokse autollaan. Niinpä tulin taas keränneeksi ainutlaatuista muistitietoa, joka olisi muuten mennyt unholaan. Eipä siitä tässä vaiheessa sen enempiä, mutta varsin jännittävällä tavalla tämä kertomusten palapeli tulee kokoon.


Paluumatka menikin sitten sujuvammin papin ja sihteerin kanssa samalla autokyydillä Prahaan. Matkasta jäi lämmin muisto alkuhämmennyksen jälkeen. Lupasin olla Želiviin jatkossa yhteyksissä ja palata katsomaan mm. heidän kirjastoaan, jonka kommunistit sotkivat, ja jota kootaan taas uudestaan. Työ vie monta vuotta, mutta pala palalta...

Želivissä on muuten vieratalon lisäksi muuten myös olutpanimo sekä jonkinlainen ravintola. Sinne on täysin mahdollista mennä viettämään aikaa hieman syrjemmässä maailman melskeistä.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pääsiäismaanantaita

Tästä pääsiäisen piiskaamisperinteestä kiinnostuneet löytävät välillä blogini, hakusanatilastojen perusteella. No tässäpä heille kuva, viime lauantaiselta Liberecin-matkalta. Rituaali oli osa kansantanssia, mutta normaalisti tätä harrastetaan pääsiäismaanantaina. Älkää kysykö mitään. En minäkään ymmärrä.


Tässä sen sijaan vähän mukavampi ja ymmärrettävämpi kuva pääsiäismaanantailta täältä Lida Guesthousesta Prahasta.


sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Sananen Prahassa asuvista ulkomaalaisista

Praha on paljon kosmopoliittisempi kuin sitä ympäröivä provinssi. Joku kertoi minulle, että täällä asuisi peräti 30 000 amerikkalaista. Siis pelkästään amerikkalaisia pikkukaupungillisen verran! Jos liikuskelee esimerkiksi trendikkässä Vinohradyssa, joka oli pitkään kaikkien tiedostavien ihmisten asuinpakka, tämän kyllä helposti uskookin. Suurin piirtein jokainen ns. itseään kunnioittava ihminen asui Vinohradyssa vielä parisen vuotta sitten. Nykyään se koetaan lähinnä ex-patriotien asuinalueena, amerikkalaisia, irlantilaisia, jopa belgialaisia ravintoloita joka nurkalla. Tiedostavat ovat häipyneet esimerkiksi Žižkoviin, joka on Prahan raunistula, entinen ongelmapesä, nykyinen luovan luokan valloittama, vielä kohtalaisen halvan asumisen tyyssija.

Žižkovissa on pitkiä, pitkiä katuja, joiden joka ikisessä talossa on ravintola. Voin kuvitella, millaista on yöelämä tuollaisten katujen varsilla, mutta asukkaat luultavasti kansoittavat itse nuo ravintolat, tai ainakin muuttaessaan tietävät, mihin ovat tulleet.

Mutta niistä ulkomaalaisista. Suomalaisia täällä asuvia ei tietenkään koske mitkään maahanmuuttokiemurat. Jos paikka miellyttää ja toimeentulo on kunnossa, täällä voi ihan mukavasti asustella ilman ongelmia. Vaan annapa olla, jos tulet EU:n ulkopuolelta. Viisumibyrokratia on jotakin niin käsittämätöntä, että luultavasti Kafkakin väsähtäisi sen kuvaamiseen, joten ei mennä nyt siihen. Todettakoon vain, että säännökset muuttuvat niin nopeassa tahdissa, etteivät viranomaiset itsekään aina tiedä, mitkä pykälät ovat voimassa.

Kaupungin kauneus houkuttaa täällä asumiseen, mutta valitettavasti rakkaus Prahaa kohtaan ei riitä, paperit pitää olla kunnossa. Valitettavan moni amerikkalainen kuvittelee, etteivät tällaiset ikävät pykälät koske heitä. Olen yllättynyt näiden muutaman vuoden aikana kuulemistani stooreista, miten joku jenkki on asunut täällä ilman viisumia. Tuskinpa siitä kiinni jää, mutta rajoja ei kannata ylitellä, takaisin ei nimittäin ole tulemista.

Noin vuosi sitten sain itsekin s-postia yhdeltä etäisesti tuntemaltani Prahassa opiskelevalta englanninopettajalta. Hän kyseli Suomen mahdollisuuksia tarjota opetustyötä. Kyselin hiukan, minkä tyyppisiä ryhmiä hän haluaisi opettaa. Vastaukseksi sain, että ihan mitä tahansa, hänellä on kiire Schengen-alueen ulkopuolelle. Kommentoin tähän, että hän varmaankin sekoittaa Norjaan, Suomi nimittäin on Schengenissä. Mutta Norjasta kannattaa ehkä kysellä töitä, palkka ainakin on hyvä. Tähän hän vastasi, ettei missään tapauksessa voi mennä Norjaan.

Tänään kuulin kyseisen sankariopettajan myöhemmistä vaiheista. Hän on nykyään Turkissa, ilman sikäläistä viisumia. Oli saanut opetustyötä ja kielikoulun pomo oli luvannut järejstää viisumin, mutta ei ollut järjestänytkään. Nyt on hakuaika umpeutunut, ja kyseisellä opettajalla on vielä asunto vuokralla Prahassa ja siellä tavaroita. Veikkaanpa, ettei hän tule noita tavaroita koskaan näkemään.

Turkkiin hän oli matkustanut siten, että ensin bussilla Prahasta Venetsiaan, sitten laivalla Kreikkaan ja Kreikasta bussilla Turkkiin. Näin hän oli välttänyt kiusalliset rajamuodollisuudet. En tiedä, miten elämä lutviutuu vaaleana yksinäisenä naisena Istanbulissa ilman papereita. Toivottavasti edes jotenkuten.

Eräs toinen arjen sankari oli kuulemani mukaan saanut runsaasti tšekinkielisiä kirjeitä ulkomaalaispoliisilta. Hän oli kuitenkin ajatellut, ettei ne koske häntä, kun ei hän kieltäkään ymmärrä. Nyt tällä varakkaalla ladylla on sitten päällä 5 vuoden maahantulokielto ja hän on yhtä karkoituskokemusta rikkaampi.

Niin, Praha on siis kaunis, sitä ei käy kiistäminen. Ehkä kannattaa kuitenkin EU:n ulkopuolelta tullessa ottaa vakavasti ne oudolla kielellä kirjoitetut kirjeet. Ulkomaalaispoliisin virastotalon 4. kerroksessa on nimittäin häkki. Sinne häkkiin laitetaan ne, joilla ei ole paperit kunnossa - karkoitusta odottelemaan.