Tarvitseeko meidän?

Juutalaiskortteli on tänäänkin turistien valtaama, joskaan ei niin pahasti, etteikö sekaan mahtuisi. Sesonki ei ole vielä alkanut, mutta ainahan täällä turisteja on. Suomea kuulee tässä kaupungissa hyvin vähän, mutta tänään kuulen kun keski-ikäinen pariskunta synagogamuseon havaitessaan pohtii, että tarvitseeko tuolla käydä. "Ei meidän varmaankaan tarvitse," mies sanoo lopulta ja vaimo on samaa mieltä.

Jokin tuossa tarvita-sanassa tarttuu tajuntaani. Ehkä sekin, kun suomea ei kuule usein, saa sanavalintojen suhteen vähän pohtivaisemmaksi. Olen huomannut, että ihan terävin kärki kielentajusta on jo poissa. Jos joku kysyy, onko tämä vai tuo sanamuoto parempi, en osaa enää muodostaa mielipidettä ilman pitkää harkintaa. En tosin tiedä, kuinka hyvä se kielentajuni on alunperinkään ollut.

Mutta kysymys tosiaan kuuluu, että tarvitseeko. Olen kysynyt itseltäni monet kerrat näinä viikkoina, että mikä vetää historian synkkien ajanjaksojen äärelle. Miksi haluan näitä juttuja tutkia vieläpä kerronnan ja kirjoittamisen kannalta? Olisi helpompaa tutkia historioitsijana kylmän viileästi  vaikkapa Böömin ja Määrin protektoraatin verotuskäytäntöä. Vielä helpompaa olisi unohtaa kaikki ikävä. Esimerkiksi se, että tälle vanhalle juutalaisten hautausmaalle on haudattu ihmisä 13 kerrokseen, kun juutalaiset eivät saaneet kaupungilta enempää maata. He sitten ostivat multaa ja muuta maa-ainesta ja peittelivät vainajat sillä. Hautausmaa kohosikin melkein 10 metrin korkeuteen lopulta. Nyt se on vajunut useita metrejä, kun ei sinne sentään enää haudata. Tässä vähän kuvaa siitä, millainen tunnelma tuolla vanhalla hautausmaalla on.



Vanhankaupungin aukiolla puolestaan on kepeä tunnelma. Katukeittiön käry, turisteja houkuttelevat kauppamiehet ja musiikki huumaavat pääni. Juoksen turistien sekaan katsomaan, kun astronomisen kellon apostolit tekevät pikaisen kierroksensa ja kuolema soittaa kelloa. Trumpetisti soittaa kellotornista vakivärssynsä ja ihmiset taputtavat kauniiksi lopuksi. Tämä tapahtuu tunnista toiseen, olen nähnyt sen jo monta kertaa. Silti haluan nähdä sen uudestaan ja tuntea hetken  turistin huolettomuutta.

Astronominen kello ja Kaarlen silta. Kummassakaan ei minusta ole mitään niin erityisesti nykyihmistä sykähdyttävää. Liikkuvia hahmoja näkee joka päivä ja patsaita on Eurooppa täynnä. Se, että ihmiset kokoontuvat näille paikoille ja heidän on nämä asiat pakko todeta omin silmin, on ilmiönä viehättävä. Siinä on hauskaa olla yksi joukosta, vaikkei oikeasti turisti olisikaan.

Silti Praha on muutakin kuin tuo, mitä turisteille esitellään. Niin iloista ja hilpeää kuin se onkin. Tuon muun, vähän piilossa olevan Prahan pintakerroksessa näen keskustelut tšekkiopiskelijoiden kanssa siitä, löytyykö heidän kielestään sanontaa, joka kuvaa sitä, kun tulee se ratkaiseva viimeinen pisara joka on liikaa. Kyllä se sitten hetken mietinnän jälkeen löytyi.

Sen peitetymmän Prahan pohjakerroksessa ovat paitsi nuo kaikki arkistoseikkailut ja niiden myötä tekemäni löydöt, myös esimerkiksi tämä roomalainen raunio, joka on Palladium-ostoskeskuksen kohdalla. Yhdessä kirjakaupasta voi ihastella tätä muinaisen talon muuria, vastaavia paikkoja on muuallakin ostoskeskuksessa.


Tältä talon oletetaan alun perin näyttäneen.


Ymmärrän sen oikein hyvin, että valitsemani tie ei sovi kaikille. Sillä tiellä saa joskus liian paljon kummeksivua katseita, joskus myös näkee päivässä enemmän kuin haluaisi nähdä koko elämänsä aikana. Silti en käänny takaisin enkä hetkeäkään edes kadu.

Kommentit

  1. Lueskelen välillä näitä vanhempiakin postauksiasi. Ne ovat hyvin mielenkiintoisia. Olen itsekin käynyt tuolla juutalaisten hautausmaalla. Sekin on järkyttävä muistomerkki kuten myös se talo, jossa ne lapset olivat.

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla, että tekstini ovat kiinnostaneet. Mukava huomata, että blogista on iloa ihmisille.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi tsekkinaiset pakenevat pääsiäisenä?

Tapaturman sattuessa Faustin taloon

Novellini