lauantai 22. lokakuuta 2016

Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen

En muista, milloin olisin viimeksi blogannut vihaisena. En mielelläni nytkään niin tekisi ja olen yrittänyt haihduttaa suuttumuksen tunnetta, mutta se ei vain mene ohi. Harkitsin jopa koko bloggauksen väliinjättämistä, hetken jopa koko bloggauksen lopettamista. Mutta kirjoitettava kai on.

Ensin hieman taustaa. Eilen tapasin vanhoja Pavel Křivskýn partiolaisia, jotka jakoivat kuvia Pavelin elämästä, ennen kaikkea hänen ajastaan  munkkina Želivin luostarissa.

Tässä kuva Želivistä 1950-luvulta.


Pavel oli erikoinen henkilö. Hän tunsi ihmisiä valtavasti, eri puolelta kotimaataan ja myös sen ulkopuolelta. Mitä enemmän hänestä kuulee, sitä moninaisemmaksi kuva hänestä muuttuu.  En usko, että omakaan tutkimukseni antaa lähellekään tyhjentävää selitystä, sitten kun se aikanaan valmistuu, mutta pystyn ehkä pienen osan hänen  hänen persoonastaan valottamaan kuitenkin.

Pavel mm. rakennutti kaksi tällaista mökkiä jonnekin luostarin läheisyyteen, kuusimetsään. Sinne hän keräsi nuoria ihmisiä lähikylistä ja opetti heille filosofiaa, teologiaa, etiikkaa jne. Pakko on tunnustaa, etten ole tällaisesta munkista ennen kuullutkaan. Hän taisikin olla liian laaja-alainen ahtaisiin raameihin ja päätyi lopulta yksityisajattelijaksi ja kirkon ulkopuolelle.


Tapaamani partiolaiset kertoivat, että he yrittivät vuosia myöhemmin käydä etsimässä mökkiä Pavelin kanssa, kun tämä oli jo pitkään ollut poissa luostarista. Mutta paikalta löytyi vain enää metsää, ei jälkeäkään mökeistä. Tämä kuva on siltä retkeltä.


Yksi Pavelin rakkaimpia tehtäviä luostarissa oli ollut vanhojen kirjojen ja käsikirjoitusten tutkiminen ja säilyttäminen. Tänään siis matkasin Želiviin katselemaan, mitä siellä on jäljellä. Jouduin odottelemaan kirjastonhoitajamunkkia kauan, hän kun ei suostua antamaan avainta kenellekään muulle, eikä päästämään ketään ilman häntä kirjastoon sisälle.

Oli suoraan sanottuna hieman turhauttavaa odotella tuntikausia, mutta onneksi luostarin ympäristössä on mielenkiintoisia kulmakuntia, missä kävellä.  Mietin kävellessäni, että miten joku voikin olla niin omapäinen, että pitää kaiken takanaan.


Mutta niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässäkin on käänne, ja se käänne tapahtuu nyt. Kun kirjastonhoitaja viimein tuli paikalle ja vei meidät kirjastohuoneeseen, meitä kohtasi melkoinen näky. Kirjoja oli pinokaupalla, hän oli juuri saanut ne aiheittain pinoihin. Ja kirjoja tulee yhä vaan, eri puolilta maata. Nimittäin on käynyt niin, että 1950-luvulla, kommunismin hurjimpina vuosina, luostarin kaikki kirjat katosivat jonnekin. Ja kirjahyllytkin samaan syssyyn.



Želiv oli pappien vankileiri 1950-luvulla. Kun papit saapuivat tiloihin, he muistavat nähneensä kirjastohuoneen tyhjänä. Kirjat siis vietiin erittäin nopealla aikataululla, kukaan ei tiedä, kenen toimeksiannosta. Kun luostari palautui kirkolle, kukaan ei uskonut kirjojen enää palaavan, mutta nyt kuulemma jossakin on jo 80 vuotta täyttänyt mies, joka käy kansalliskirjaston kokoelmia läpi eri puolilla maata. Hän on ainoa, joka tuntee erilaiset leimat, joten hän lajittelee kirjoja niin nopeasti kuin pystyy ja niitä palautellaan oikeille omistajilleen. Siksi kirjoja tulee Želiviin aina silloin tällöin laatikollinen. Kirjaston uudelleenjärjestäminen on siis loputon urakka. Ei mikään ihme, että kirjastonhoitaja vaikutti hieman stressaantuneelta.

Pyysin saada nähdä vanhimpia kirjoja. Vanhimmat käsikirjoitukset, jotka aikanaan olivat luostarin hallussa, ovat nykyään arkistossa, ammattimaisesti taltioituna. Luostari yhä omistaa ne, mutta säilytys on arkiston tehtävä. Hyvä niin. Niitä vanhimpia kirjoja sainkin nähdä.



Samalla hetkellä, kun kirjastonhoitaja avasi vanhan gradualen, ymmärsin täysin, miksi kirjat ovat nykyään vain yhden ihmisen takana. Kirjojen mystisen siirron jälkeen ne ovat olleet ties millaisissa käsissä. Ja jotkut niitä käsitelleet ihmiset ovat repineet sivuja irti tästä 1600-luvulla painetusta opuksesta. Eikä ainoastaan repineet sivuja, vaan leikelleet tyhjiä reunoja itselleen. Tällaisia näkymiä oli paksussa teoksessa vaikka kuinka paljon.


En ymmärrä, miksi näin on tehty. Kokonaisia sivuja on revitty verraten harvoin, mutta tyhjiä reunoja on silvottu usein. Jollakin tapaa vielä ymmärtäisin, vaikken hyväksyisi, jos joku leikkaisi kuvan itselleen muistoksi. Mutta kun ei näillä reunoilla ole kuvan kuvaa!

Olen ihan hirvittävän vihainen tästä. Sellaisella hiljaisella, sanattomalla tavalla. En voi ymmärtää, millainen ihminen tekee tällaista. Siksi voin vain murto-osaltaan kuvitella kirjastonhoitajan tuskan. Hän ei ole rasittava nipo, hän on aikamme näkymätön sankari. Suuttumukseeni sekoittuu myös ajatus siitä, että tällainen barbarian aika voisi vielä toistua. Valitettavasti pidän sitä mahdollisena ja olen tässä mielelläni väärässä.




Tältä Želivin kirjasto näytti alkuperäisessä asussaan. Vielä on vähän matkaa siihen, että menetetty kunnia olisi kokonaan palautettu. Kirjastonhoitaja kertoi kerran esitelleensä tihutyöstä kärsinyttä gradualea kirja-alan ihmisille. Joku oli sanonut, ettei tätä ole tehnyt kirjastonhoitaja, vaan ihminen, joka on kirjastossa töissä. Kieltämättä hyvin sanottu. Suomen kielen sana kirjastonhoitaja on aika osuva ja hyvä sana, siitä pitäkäämme kiinni.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä, että kävin Želivissä. Pääsin taas kulkemaan kappaleen matkaa Pavelin jalanjäljissä. Kauempaa katsellessani luostarin kirkon torneja siteerasin hänelle hiljaa mielessäni Juice Leskistä: "Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään."


perjantai 21. lokakuuta 2016

Matka Kaarlen yliopiston kellarista takaisin nykyiselle maan pinnalle


Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi.


Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina.


Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan.

Toinen vastaava kestoaiheeni on tietysti Jan Palach, joka sytytti itsensä tuleen Václavin aukiolla, ratsastajapatsaan luona vuonna 1969, kun Varsovan liiton jokot olivat miehittäneet maan. Palachin kuolinnaamiota etsittiin kovasti normalisaatioprosessin alettua, mutta yliopiston arkiston henkilökunta oli piilottanut sen niin hyvin, ettei salainen poliisi sitä koskaan löytänyt. Siksi sekin on saanut paikkansa näyttelyssä.


Näyttely päättyy tähän kuvaan. Se on sanaleikki presidentti Masarykin sloganista: Totuus voittaa. Tšekiksi siis: Pravda vítězí. Pravda vyděší puolestaan tarkoittaa, että totuus pelottaa. Juliste siis tietenkin samettivallankumouksen ajalta.


Juuri tänään juttelin vanhojen partiolaisten kanssa siitä, miten tiede ja opiskelu ovat menettäneet arvostustaan. Populisimi, äärimmäiset yksittäiset mielipiteet ja demagogia ovat nousseet arvostuksessa. Toisaalta aamulla juttelin professorini kanssa, joka oli sitä mieltä, että me vain tarkkailemme maailman menoa. Kaikki on vain historiaa, joka menee ohi jossakin vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin.

Ehkä Kaarlen yliopisto vaiheineen on hyvä todistus juuri siitä. Vuosisadat vaihtuvat, hallintojärjestelmät muuttuvat, arvot kääntyvät päälaelleen. Mutta yhä vaan rehtorilla on hallussaan yliopiston avain ja sinetti. Ja ehkä jonakin päivänä se saksalaisten ryöväämä perustamiskirjan ensimmäinenkin kappale vielä löytyy.


torstai 20. lokakuuta 2016

Karoliniumin lattian alla

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee.

Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (saksa ja tšekki), yksikielinen (pelkkä saksa, jolloin yliopisto myös kulki hieman eri nimelläkin) ja yksikielinen (pelkkä tšekki), mikä on siis nykytila.


Yllä olevassa kuvassa on kopio yliopiston perustamiskirjasta. Kopio toisesta kappaleesta. Ensimmäinen kappale on teillä tietymättömillä. Sodan jälkeen maasta pakenevat saksalaiset nappasivat sen sekä muutamia muita alkuperäisdokumentteja ja arvoesineitä mukaansa. Yhden olettamuksen mukaan esineistöä kuljettanut juna pommitettiin Pilsenissä, mutta itse varastetusta tavarasta ei ole merkkiäkään jäljellä.

Jopa Interpolin avulla näitä etsittiin, mutta toistaiseksi ei ole löytynyt. Esittäisinkin kaikille natsien kultajunan ja muiden vastaavien mysteerien ratkojille haasteen: Etsikää ja löytäkää Kaarlen yliopiston perustamiskirja. Se toinen kopio kyseisestä asiakirjasta on muuten Prahan arkkipiispalla, koske kirkolla on ollut olennainen rooli tämän(kin) yliopiston perustamisessa.


Tässä on kaivo, joka on löydetty kellareita puhdistettaessa. Sen ei kuitenkaan anneta täyttyä vedellä, ymmärrettävistä syistä. Kaivo on ollut tässä jo rakennuksen alkuperäisen (vai pitäisikö sanoa alkuperäisen rakennuksen) omistajan aikaan, silloin toisaankin pihakaivona, nykyään pohjakerrokseen hautautuneena. Alkuperäisomistaja oli Rotlevin suku, joka lahjoitti paikan yliopistolle.


Yliopiston sinetti. Kuvassa Kaarle IV polvistuu pyhän Václavin, eli  tšekkien suojeluspyhimyksen edessä.


Rahakirstu ja sen avain. Sopisivat kyllä nyky-Suomeenkin näin koulutuksesta leikkaamisen aikoina. Voisi näyttää aivan konkreettisesti, että tyhjä on.


Ote ensimmäisestä kirjaston kirjaluettelosta. Ei kyllä juurikaan poikkea lapsuuteni pienen kyläkirjaston systeemistä 1980-luvulta.


Varhaisin kuva promootiosta. Ei kuulemma juurikaan poikkea tämä taas Kaarlen yliopiston nykykäytännöistä.


Ja ketähän tässä kuvassa on? Olisikohan mm. hakkapeliittoja? Kuva liittyy Kaarlen yliopiston historiaan siten, että opiskelijoita lähti vapaaehtoisena taistelemaan ruotsalaisia vastaan. Tämä oli jo neljäs kosketus ruotsalaisiin ja heitä ei todellakaan haluttu enää kaupunkiin. Hakkapeliitat muuten veivät Strahovin luostarin kirjaston Turkuun, jossa se tuhoutui kaupunkipalossa vuonna 1827.

Näyttely ei päättynyt tähän. Taidan tehdä uudemmasta historiasta erillisen postauksen myöhemmin. Pysykäähän kuulolla!

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Klatovýn katakombeissa

Tällä reissulla tuli käytyä Klatovýn ykkösnähtävyyttä katsomassa, eli katakombeja. Olen Roomassa viimeksi sellaisissa käynyt, eikä mitään erityistä tainnut jäädä mieleen.

Nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus on, olisin jättänyt väliin. Näytteillä oli varsin avoimesti ja yleisöä lähellepäästävästi alueella eläneiden (lähinnä) jesuiittojen muumioita. Ruumiit oli puettu, osittain vähän hullunkurisesti, ja niitä sai kuvata vapaasti, tai ainakaan ketään ei kielletty. Itse en kuvannut muumioita, ajatus tuntui jotenkin hirveän inhottavalta.


Itse rakennelmina katakombit olivat tietysti kiinnostavat. Sillä lailla ne mielestäni pitäisikin esittää. Tiloissa oli myös jesuiittanäyttely, joka ei sekään mitenkään parantanut oloani, koska se sisälsi varsin yksityiskohtaisia kuvauksia ruoskimis- ja muista itsensäkiduttamisharjoituksista.


Amerikkalainen tuttuni sanoi, että paikassa on hänen mielestään tietyllä tavalla hieman friikki sävy. Onneksi en siis ole ajatuksineni yksin. Ymmärrän tietysti sen, että jesuiitat ja katakombit liittyvät Klatovýn historiaan ja uudelleenkatolistamisen aikaan todella kiinteästi, joten asian pitääkin olla esillä. Asioita vaan voi esittää aika monella tavalla.

Tietysti muumiot ja pääkallot kiehtovat monia, joten sikäli kannattaa käydä itse paikan päällä toteamassa, miltä se itsestä tuntuu. Nämä ovat vain minun vaikutelmiani. Sen tuo käynti kuitenkin aiheutti, että nyt tuntuu kirkkomuseokiintiö olevan täynnä.

Tänää nimittäin ajomme Nepomukin ohi ja pysähdyimme ihastelemaan komeaa Pyhän Jaakobin kirkkoa, jota juuri restauroidaan EU-rahalla. Se on yksi Santiagontien etappi niille, jotka aloittavat vaelluksensa Prahasta. Periaatteessa olisi ollut kiinnostavaa piipahtaa kirkon yhteydessä olevassa museossa, mutta kun itse kirkkokaan ei ollut auki, ajattelin, että nyt riittää tätä lajia vähäksi aikaa. Ehkä seuraavalla kerralla...


maanantai 17. lokakuuta 2016

Länteen pakenijoiden jäljillä

Sunnuntaiaamu alkoi sumuisena, juuri sellaisena kelinä, jota laittomia rajanylityksiä kylmän sodan aikana harrastaneet suosivat. Lauantai-iltana olimme kysyneet Františekilta, missä reitti rajan yli Saksaan oli kulkenut, ja hän näytti sen meille tarkasti.


Sunnuntaina siis lähdimme katsomaan paikkoja tuolla suunnalla. Aivan tarkkaa reittiä on tietysti mahdotonta seurata, muutenkin tuntui järkevältä pysytellä vain poluilla. Kävelimme itse asiassa kuutisen kilometriä merkityllä retkeilyreitillä.


En osaa kuvitella tunnetta, kun henkensä kaupalla pakenevat näkevät edessään siintelevät vuoret, joiden takana on Länsi-Saksa. Maasto ei itse asiassa ole tällä kohdalla kovinkaan vaikeakulkuista, mikä selittää sen, että jopa melko iäkkäätkin ihmiset selvisivät matkasta.


Matkan varrella oli myös Karhukappeli, jonka joku karhun kanssa paininut ja pelastunut oli rakennuttanut 1700-luvulla. Näillä seuduilla eivät karhut enää liiku.


Tsekissä on runsaasti eritasoisia ja -pituisia, merkattuja vaellus- ja pyöräilyreittejä. Saimme kulkea aivan rauhassa, vastaan ei tullut poluilla ketään, ja ihmisten aiheuttamia ääniä kuului hyvin vähän. Hiljaisuus oli nautinnollista. Suosituimmilla reiteillä ei tietenkään voi olla näin autiota, mutta myös tällä rajaseudun polulla oli kauniita maisemia aivan elämyksellisyteen asti. Suosittelen kokeilemaan!


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Tosielämän James Bondia tapaamassa

Minulta kysytään usein vihjeitä Tšekin matkoille. Niissä tilanteissa en oikein tiedä, mitä sanoa. Omat matkani, mielestäni parhaat matkat, teen paikkoihin, joihin pitää ajaa tällaisten kylttien ohi.


Anna siinä sitten vihjeitä innokkaille turisteille, jotka haluaisivat nähdä "kaiken näkemisen arvoisen". Minulle tämä on näkemisen ja ennen kaikkea kuulemisen arvoista. Eikä siihen yksi viikko riitä; ei edes yksi ihmisikä, lähellekään.

Eilen ajoin tällaisen kyltin ohi, pienelle sivutielle lähellä Klatovýa, tapaamaan 92-vuotiasta Františekia. Hän elää yksin mökissään, kuten hän taloaan kutsuu, melkeinpä keskellä metsää. Ympräillä ei ole tyypillistä kyläyhteisöä, paikka pitää todella tietää, jotta sinne osaa mennä.

František ei ole kuka tahansa vanha paikallinen pappa, vaan vuosien 1948 ja 1956 välillä hän auttoi ihmisiä rajan yli, Länsi-Saksaan. Siksi halusin tavata hänet. Koko perhe vastusti vuonna 1948 valtaan tulleita kommunisteja aktiivisesti, joten tästä syystä František päätyi auttamaan niitä, joita uusi järjestelmä vainosi.

Ensimmäinen reissu tapahtui muutaman ihmisten pyynnöstä; hän selvitteli reitin ja auttoi ryhmän rajan yli. Sittemmin häntä alettiin suositella, ja kauan hän pystyikin pakenevia auttamaan. Jos rajavartijat näkivät hänet raja-alueella, hän pystyi aina käyttäytymään niin, että selitykset esimerkiksi eksymisestä uskottiin.


Lopulta vääjäämätön tapahtui: laittomia ylityksiä järjestävässä porukassa oli petturi, ja kaikki jäivät kiinni. Salainen poliisi tiesi kaiken, yksityiskohtia myöten, mitkään tarinat eivät auttaneet.

Vuosi oli 1956, ja František vietiin Pankracin vankilaan, Prahaan. Olen Pankracista blogannut ja käynyt itse vankilassa sisälläkin, vuonna 2011. Rakennus toimii yhä vankilana, mutta erityisen paha maine sillä oli natsi- ja kommunistiaikoina, koska siellä pidettiin poliittisia vankeja.

Vankeja oli niin paljon, että 1-2 hengen selliin oli ahdettu 72 miestä ja yksi ämpäri tarpeiden tekoon. Kuulustelujen jälkeen itse oikeudenkäynti tapahtui kotipaikkakunnalla Klatovýssa. Siellä tuomittiin kaikki paikalliset valtionvastaiseen toimintaan syyllistyneet, ja oikeudenkäynti kaiutettiin kovaäänisistä yli kaupungin. Tämä ei tietenkään ole eikä ollut normaalikäytäntö, ja tapahtumaan viitataan nykyäänkin termillä "hirviöprosessi".

František tuomittiin 18 vuodeksi pakkotyöhön, hänen isänsä 25 vuodeksi. Isä kuitenkin pääsi iäkkäämpänä kevyempiin töihin. Jachimovin pahamaineisella vankileirillä František teki rakennustöitä. "Rakensin itselleni ja muille vankilaa, muun muassa", hän kuvaa asiaa.

1960-luvulla voimaan tuli yleinen armahdus, joten hän kuitenkin vapautui paljon aikaisemmin kuin 18 vuoden päästä. Kotiin palatessaan hänellä oli jalassaan samat pitkävartiset saappaat, jotka hänellä oli ollut pidätettäessä. Ne olivatkin ainoa muisto kotoa, joka säilyi mukana vankeusvuosien läpi.

Kotiuduttuaan ystävät, joista  jotkut olivat jopa puolueen jäseniä, auttoivat Františekia löytämään töitä Klatovýsta. "Ystävyys oli ja on politiikkaa vahvempaa", hän sanoo.

Tällaiset tarinat avaavat laajemman näkemyksen kylmän sodan tapahtumiin monellakin tavalla. Ensinnäkin saman tapaisia rajan yli auttajia oli paljon muitakin. He eivät kaikki kuitenkaan itse halunneet lähteä länteen. Yksinkertaistettu tarina siitä, että kaikki kynnelle kykenevät pakenivat kommunismia, ei pitänyt täysin paikkaansa.

Toisekseen meidän käsityksemme kylmän sodan valtionvastaisesta toiminnasta ja vakoilusta on vahvasti Bond-elokuvien värittämää. Totuus on toisenlaista, ja se saattaa löytyä mökistä metsätien varrelta.

Kolmanneksi Františekin kaltaiset sankarit, jotka eivät itseään edes sankareina pidä, ovat juhlittuja, mutta käytännössä vain harva on heitä jälkikäteen kiittänyt. Kysyessäni, että kuuliko František rajan ylittäneistä mitään, hän vastaa, että yhdestä hän kuuli. Naisesta, joka pakeni pienen lapsen kanssa ja päätyi USA:han. Nainen oli tullut Prahaan samettivallankumouksen jälkeen ja kohdannut siellä sattumalta auttajansa. He olivat muistelleet, kuinka unilääkkeestä huolimatta lapsi oli herännyt puoli kilometriä ennen rajaa ja alkanut huutaa. Pako oli kaikesta huolimatta onnistunut.

On ymmärrettävää, ettei kylmän sodan poliittisesti tiukoissa tilanteissa kukaan muu pelastuneista uskaltanut ottaa yhteyttä auttajaansa. Joskus ihmiset myös vain kadottavat toisensa lopullisesti. Eikä František sanalla tai eleelläkään osoittanut, että kaipaisi erillisiä kiitoksia. Kuitenkin hän olisi ja on monet kiitokset ansainnut.

Päähaastateltava, eli talon kissa