torstai 20. marraskuuta 2014

Tosielämän aikamatkailua

Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin aulassa on tällä hetkellä näyttely kaikesta mahdollisesta, mitä tässä maassa on tapahtunut 17.11. (Mm. samettivallankumous.) Kävin näyttelyssä jo etukäteen, ennen virallisia avajaisia, koska olin kutsuttuna vieraana kansallispäivän konsertissa maanantaina. Sen jälkeen oli mahdollista tutustua näyttelyyn, vaikkei se ollut oikeastaan vielä auki.

Tänään kävin näyttelyssä vielä uudemman kerran. Siellä tuli mieleen, että mahtaako kukaan muu kuin minä joskus miettiä, mitä on elää niinkin vanhaksi, että koko maailma ympäriltä muuttuu. Tämä tuli mieleen  Sachsenhausenista selviytynistä  opiskelijoista, jotka lähetettiin kyseiseen paikkaan 17.11.1939. Nuorimmat elossaolevat ovat 95-vuotiaita.

Näyttelyssä on selviytyneiden kuvia eri elämänvaiheista. Tässä yksi lapsuudenkuva. Tunnen ko. herran henkilökohtaisestikin.


Jos katsoo taustalla pilkottavaa isän takkia, voisi kuvitella, että kyseessä on paljon vanhemman ajan kuva. Maailma on muuttunut totisesti, ja hyvin lyhyessä ajassa. Tuollaiset ikiaikaiset virkapuvun takit ovat historiaa vain.

Seuraavassa kuvassa samainen kaveri vähän isompana. Kuva on kuin menneiden vuosien poikakirjan kannesta. Hieno otos!


Ja tässä vielä aikuisempana, 40-luvulta, kuva urheilukilpailuista. Vojmir on oikeanpuolimmainen. En edes osaa eläytyä siihen tunteeseen, että on syntynyt näiden kuvien maailmaan ja elää tässä nykyisessä ympäröivässä todellisuudessa. Kuvittelisin, että se voisi muistuttaa tunnetta, että oma elämä on muuttunut science fictioksi. Vai onko muutos niin vähittäinen, että siihen sopeutuu huomaamattaan?


Huomenna on jo kotiinlähdön päivä, mutta tänään sain tosi lyhyellä varoitusalla kuulla taas yhdestä Sachsenhausenista selviytyneestä. Hän on korkeasta iästään huolimatta innokas tapaamaan huomisaamuna klo 10 Café Louvressa, koska kyllähän hänellä jalka nousee. Mielenkiinnolla odotan tätä keskustelua!

tiistai 18. marraskuuta 2014

Siinähän se kreivi vilahtikin

Chotěboř, tuo paikka, josta varmaankaan kukaan muu kuin minä ei kirjoita suomeksi nettiin. Saman kaltaisia pikkukaupunkeja on Tšekinmaalla useita. Löytyy kirkko keskiajalta, muutama barokkirakennus ja linna. Suosittelen lähtemään seikkailumielellä tutkimaan näitä pieniä kaupunkeja, niiden kautta maa avautuu aivan toisella tavalla kuin varsin globaalissa Prahassa.

Kävin taas vähän opiskeluihini liittyen kaivelemassa Chotěbořin vanhoja asioita. Kaupungin museo sijaitsee barokkilinnassa. Itse asiassa nykyinen kreivi ja kreivitär, Dobrzenskín sukua, ovat muuttaneet Kanadasta maanpaosta linnaansa. Viljelevät maita, hoitavat metsiä ja elelevät linnassaan. Saavat myös vuokratuloja museolta. Ei varmaan hassumpaa elämää.



Tässä on kauniista kulmasta otettu kuva linnasta. Kun kiertää muille sivuille, huomaa, että seinissäkin on tekemistä, saati sisäpuolessa. Ei taatusti ole helppoa olla näin paljon vartijana, mutta hienoa, että tämä kreivi pitää tavoitteenaan linnan kunnostuksen.

Kävin vähän omin päin liikuskelemassa linnan mailla. Kahlasin nilkkoja myöten pudonneissa, ruskeissa lehdissä. Oli hiljaista, yksinäistä. Jokin lukko avautui ja nyt taidan tietää, miten jatkan kirjoitushommaani eteenpäin. Kauniita ovat maisemat, komeita pellot.



Yhdessä vaiheessa, ollessani museonhoitajan kanssa liikkeellä, linnalta poispäin käveli reippain askelin harmaatukkainen mies, lippalakki vinossa, ulkoilupuku päällä, saappaissa. Museonhoitaja tervehti häntä ja sanoi myöhemmin: "Siinähän se kreivi vilahtikin."

Näin komea on kreivin ovi, josta minäkin olen saanut kunnian astua sisään.

Kansallispäivä 2014

En vieläkään käsitä sitä, että Kaarlen yliopisto on julkaissut artikkelini. Mutta uskottava kai se on, kun näkee oman nimensä kirjassa. Kirja tuli tänään ulos, ja päivä oli muutenkin täynnä tapahtumia. Puheita on pidetty ympäri maata, onhan nyt ennen kaikkea samettivallankumousen 25. vuosipäivä. Toisaalta on myös yliopistojen sulkemisen ja natsiajan vainojen alkamisen 75. vuosipäivä.

Tutkimukseni puolesta keskityin siis tuohon jälkimmäiseen juhlintaan. Päivä alkoi puheilla ja kuorolaululla yhden yliopistorakennuksen edessä -  sen, jossa asui Jan Opletal. Opletalin ampumisestahan tämä koko ruljanssi alkoi, koulutettujen ihmisten vaino. Toisaalta totalitaarisella hallinnolla on aina syynsä vainota, joten jostakin se olisi varmasti joka tapauksessa alkanut.

Kukkia tuotiin riittämiin uhrien muistolle.
Juhlallisuuksien välissä kävin vähän asioita hoitamassa ja rehellisesti sanottuna myös nukkumassa päiväunet. Osuin metrojunaan, jonka opiskelijat olivat koristelleet samettivallankumouksen teemalla. Ilmeisesti kyseessä on vanha, museoitu juna. Penkit olivat keinonahkaa, missään ei näkynyt mainoksia, ulkomaali oli ankean harmaa. Seinät olivat täynnä lakkoon yllyttäviä julisteita ja muita iskulauseita. Myös metropysäkkien kuulutukset poikkesivat normaalista, mutta valitettavasti en ehtinyt rekisteröidä, mitä kaikkea niissä sanottiin. Kielentajun täytyy vielä tässä suhteessa kehittyä nopeammaksi.

Joka tapauksessa mielestäni tuo metrojunan lavastaminen samettivallankumouksen henkeen oli hieno idea. Tuolla lailla taide saakin tulla ihmisten luo arjessa, mutta ei kiitos niillä sellaisilla tavoilla, että huomaa yhtäkkiä joutuvansa keskelle jotakin ihmeellistä performanssia.


Ilta menikin sitten Karoliniumin suuressa juhlasalissa, lisää puheita ja musiikkia. Smetanaa ja Dvořakia tietysti. Täällä on joskus tapana konsertteihinkin ympätä puheosuus, tai useimmiten puheosuuksia, jotka kestävät melkein yhtä kauan kuin itse musiikkiosuus. Henkilökohtaisesti en siitä kamalasti pidä, puheet vievät energiaa ja siten nautintoa musiikin kuuntelusta. Mutta maassa maan tavalla tai maasta pois.

Kansallispäivän juhlakonsertti esitettiin yliopiston perustajan, Kaarle IV:nnen lempeiden silmien alla.