Prahan keväässä

Vuonna 1929 syntynyt taiteilja Helga Weissová oli tšekinjuutalainen lapsi, yksi noin sadasta Terezínin ghettosta eri leirien kautta selviytyneistä. Hänen töitänsä on säilynyt, ja niitä, tai pikemminkin kopioita on nyt näytteillä Mustekilla. Eipä minulla muuta. Antaa nuoren Weissován taiteen puhua puolestaan.

Ratikkareittini varrelle osuu usein Klamovkan pysäkki, jonka viereiseen taloon on kiinnitetty laatta. Laatta kertoo, että kyseisessä talossa asui viimeinen prahansaksalainen kirjailija, Lenka Reinerová . Kun ratikka pysähtyy hetkeksi Klamovkalle, mietin usein Lenka Reinerováa. Kuinka hänen täytyi saksalaisjuutalaisena prahalaisena paeta. Kuinka hänen onnistui säilyä hengissä ja palata Tšekkoslovakiaan vuonna 1948. Kuinka hän saksalaisena oli silti ei-toivottu ja julkaisukiellossa.  Samettivallankumous muutti sitten kaiken. Mutta ennen kaikkea mietin Lenka Reinerováa seisomassa tässä samalla pysäkillä. Odottamassa ratikkaa niin kuin minäkin. Vieressä seisoo kaltaisiani satunnaisia matkaajia ja tavallisia prahalaisia, menossa kuka minnekin. Ja sitten pysäkillä on Lenka. Joku ehkä tuntee hänet kirjailijaksi, mutta veikkaan, että useimmat eivät. Vieressä seisoo ehkä tutkimani Miroslavin kohtalotoveri, Sachsenhausenista selviytynyt, koulutettu ihminen. Lenkan ikätoveri. Mieleeni p

Olen ennenkin kirjoittanut korealaisesta kampaajastani täällä Prahassa. Ja täällä minä istun, sängyssäni pikkutunneilla, valmiina nukkumaan, mutta uni ei tule, koska kampaajakäynti pakottaa kirjoittamaan. Kampaajalla ja minulla on oma, ainutlaatuinen vitsailukulttuuri. En ole aivan varma, miten se alkoi ja mistä, tai suoraan sanottuna en tiedä tai muista. Mutta sellainen meidän välillämme on, sen kanssa eletään. Siitäkään en ole ihan varma, onko kyseinen setä täysin selvillä, miten tämä vitsailurituaali etenee, omasta puolestani voin sanoa, että näen siinä selviä rituaalin piirteitä, mutta en saa itse rituaalista kiinni. Kaiken kukkuraksi kampaaja leikkaa yleensä hiukseni aivan eri tavalla mitä pyydän, useimmiten suuttuu ehdotuksistani ja aivan kaikesta muutenkin, mutta lopputulos on kuitenkin poikkeuksetta erittäin hyvä. Tässä siis syy, miksi antaudun aina tämän oudon kokemuksen vietäväksi. Tällä kertaa tulen etuajassa paikalle. Kampaaja kehottaa minua käymään sohvalle istumaan.

Räntäsateisena aamuna Prahassa, kun ei ole kiire minnekään, on mahdollista istua hetki teekupin ääressä, syödä jugurttia ja mustikoita ja olla omien ajatustensa kanssa. Lauantaista lähtien olen miettinyt, mistä bloggaisin. Bloggaisinko taas kerran siitä, miten hankalaa on löytää oikeaa osoitetta Prahan lähiöissä? Tästä tuli taas kokemusta sunnuntaina, kun pääsin tapaamaan professoria, joka tuntee holokaustia. Vai siitä, että pystyin seuraamaan jo varsin hyvin hänen tšekinkielistä puhettaan. Hänen poikansa joutui auttamaan vain muutamassa kohdassa. Vai  bloggaisinko siitä, miten maanantaina, arkistossa, eivät olleet (muka/ilmeisesti) saaneet sähköpostiani, ja henkilö, joka voisi kyseiset kansiot minulle valmistella (sikäli kun se on ollenkaan mahdollista) tulee töihin vasta tänään tiistaina, iltapäivällä? Mutta nämä aiheet on käyty blogissa jo useaan kertaan läpi. Sellaistahan se on tämän maan talonnumeroiden ja byrokratian kanssa, Itävalta-Unkarin perintö ja niin edelleen. Kyl