Prahan keväässä

Tällä kertaa otin lomalukemiseksi Inkeri Koskisen teoksen nimeltä Villi Suomen historia: Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin . Kirjassa Koskinen käsittelee tieteen ja huuhaan rajapintaa erilaisten Suomea ja suomalaisuutta käsittelevien, useimmiten varsin hilpeyttä herättävien teorioiden kautta. Ensimmäisessä luvussa esitellään itseoikeutetusti Sigurd Wettenhovi-Aspa , jonka mielestä kaikki maailman sanat ovat alkuperältään suomalaisia. Wettenhovi-Aspan pohjattomasta  idealaarista ovat mm. seuraavanlaiset "etymologiset" selitykset: Sana kulttuuri tulee suomen sanaliitosta kulta ura, Tunisia on syntynyt sanoista tuonen sija ja suomalaisten esi-isien yksi hautapaikka on Se toinen henge, eli Stonehenge. Tällaisille villeille teorioille voi lähinnä nauraa, ja on kai pakkokin, kun ei muutakaan voi. Wettenhovi-Aspan aivoitukset suomalaisten ja suomen kielen ylivertaisuudesta eivät varmaankaan johda meitä jatkossakaan vaarallisille vesille. Mutta ilmiönä tieteel...

Introduction One might think it would be easy to write a Christmas story related to this - to be totally honest - crazy year of 2016. I have had several ideas during the past few months to play with, but none of them have carried me anywhere I would like to go. Time was running out, but the brilliant idea never came. No, nobody is forcing me to do this, I only have the urge to write Christmas stories. Those of you who are writers do understand. Yesterday morning I was reading Helsingin Sanomat and  in his essay , one of my favourite writers, Heikki Aittokoski reflected his feelings on the events of this year. He says he is a fan of Europe. Then I realised, that this time I cannot write a traditional Christmas story but gather the themes that I have been playing with recently under the title: How I became European . How I became European I became European in July 1988 in Berlin but I did not know it yet, not in a few decades. Whenever I sit in a cosy café, I remember that r...

Jonnekin on kuulemma satanut ensilumi. Ei tänne Turkuun vaan. Mutta ajattelin, että tämän lokakuisen päivän ilta olisi sopiva hetki istahtaa ja kertoa vielä yksi tarina viime viikon Prahan reissulta.  Sunnuntaina tapasin Sachsenhausenissa vankina olleen professori   Srdečnýn . Istuimme hänen kantakahvilassaan, jossa useimmiten tapaamme. Siellä istumme yleensä me ja paikallinen hipsterinuoriso. Tiskin takana professori tunnetaan erittäin hyvin. Karlíniin hän muutti jo kymmenisen vuotta sitten, ennen kuin alue alkoi saada nykyistä suosiotaan. Yhtäkkiä tapaamisen aikana professori alkoi kertoa, kuinka yhtenä helmikuisena aamuna vuonna 1940 hän ja muut vangit katsoivat parakin ikkunasta, kuinka viereisen parakin   tšekkien päälle kasattiin metri lunta. Heidät pakotettiin olemaan lumen alla tunnin verran ja kuusi paleltui kuoliaaksi. Syy oli se, että he olivat tulleet parakista ulos pari minuuttia myöhässä. En tiedä, miksi kirjoitan tämän juuri nyt. Ehkä pakastuva ilta a...

En muista, milloin olisin viimeksi blogannut vihaisena. En mielelläni nytkään niin tekisi ja olen yrittänyt haihduttaa suuttumuksen tunnetta, mutta se ei vain mene ohi. Harkitsin jopa koko bloggauksen väliinjättämistä, hetken jopa koko bloggauksen lopettamista. Mutta kirjoitettava kai on. Ensin hieman taustaa. Eilen tapasin vanhoja Pavel K řiv skýn partiolaisia, jotka jakoivat kuvia Pavelin elämästä, ennen kaikkea hänen ajastaan  munkkina Želivin luostarissa. Tässä kuva Želivistä 1950-luvulta. Pavel oli erikoinen henkilö. Hän tunsi ihmisiä valtavasti, eri puolelta kotimaataan ja myös sen ulkopuolelta. Mitä enemmän hänestä kuulee, sitä moninaisemmaksi kuva hänestä muuttuu.  En usko, että omakaan tutkimukseni antaa lähellekään tyhjentävää selitystä, sitten kun se aikanaan valmistuu, mutta pystyn ehkä pienen osan hänen  hänen persoonastaan valottamaan kuitenkin. Pavel mm. rakennutti kaksi tällaista mökkiä jonnekin luostarin läheisyyteen, kuusimetsään. Sinne...

Kovinkaan moni ei tiedä, että Albert Einstein on opettanut Prahassa, ennen Amerikkaan pakenemistaan. Kolmannen valtakunnan nousu mylläsi Kaarlen yliopiston aivan uuteen uskoon, sillä se, mitä siitä oli jäljellä, eli saksalainen osa, siirrettiin osaksi Reichin yliopitojärjestelmää. Tšekinkieliset opiskelijat lähetettiin Sachsenhauseniin ja opetus muuttui saksankieliseksi. Kimmokkeena opiskelijoiden pidättämiselle toimi opiskelijoiden järjestämät mielenosoitukset natsihallintoa vastaan, ja erityisesti ne mielenilmaukset, jotka alkoivat Jan Opletalin hautajaisista. Opletal oli lääketieteen opiskelija, joka kuoli saksalaisten luoteihin. Alla olevassa hautajaissaattokuvassa on muuten etualalla yksi Sachsenhausenista selviytynyt herra, jonka tulen tapaamaan lauantaina. Joku varmaan jo ajattelee, että toistan itseäni, olenhan näistä tapahtumista blogannut ennenkin. Muistan sen toki, mutta aihe on niin tärkeä, että palaan siihen aina vaan uudestaan. Toinen vastaava kestoaihe...

Monikaan matkailija ei eksy Kaarlen yliopiston päärakennuksen, Karoliniumin näyttelyihin. Harmillista, sillä yleissivistävä tieto ei tee pahaa kenellekään. Vielä harvempi on (vielä) tietoinen, että kun Karoliniumissa on näyttely, on mahdollista käydä 11 metrin syvyydessä, maanalaisessa kellarikerroksessa. Oikeastaan kyseessä on vanha maataso, mutta kuten kaikissa vanhoissa kaupungeissa (esimerkiksi Suomen Turussa), uutta on rakennettu suoraan vanhan päälle ja vanhimmat kerrokset ovat painuneet maan alle. Tämän ilmiön tosiaankin jokainen Aboa Vetuksessa vieraillut tuntee. Karoliniumin maanalaisessa kerroksessa on yliopiston historiaa valottava näyttely. 1300-luvulla perustetun yliopiston historia on ollut varsin monivaiheinen. Instituutio on nähnyt kaikenlaista Hussilaissodista ja 30-vuotisesta sodasta Euroopan hullun vuoden kautta ensimmäisen tasavallan idealismiin, natsimiehitykseen ja samettivallankumoukseen. Kielipoliittisesti se on ollut latinankielinen, sittemmin kaksikielinen (...

Tällä reissulla tuli käytyä Klatovýn ykkösnähtävyyttä katsomassa, eli katakombeja. Olen Roomassa viimeksi sellaisissa käynyt, eikä mitään erityistä tainnut jäädä mieleen. Nyt on pakko sanoa, että jos olisin tiennyt, millainen kokemus on, olisin jättänyt väliin. Näytteillä oli varsin avoimesti ja yleisöä lähellepäästävästi alueella eläneiden (lähinnä) jesuiittojen muumioita. Ruumiit oli puettu, osittain vähän hullunkurisesti, ja niitä sai kuvata vapaasti, tai ainakaan ketään ei kielletty. Itse en kuvannut muumioita, ajatus tuntui jotenkin hirveän inhottavalta. Itse rakennelmina katakombit olivat tietysti kiinnostavat. Sillä lailla ne mielestäni pitäisikin esittää. Tiloissa oli myös jesuiittanäyttely, joka ei sekään mitenkään parantanut oloani, koska se sisälsi varsin yksityiskohtaisia kuvauksia ruoskimis- ja muista itsensäkiduttamisharjoituksista. Amerikkalainen tuttuni sanoi, että paikassa on hänen mielestään tietyllä tavalla hieman friikki sävy. Onneksi en siis ole ajatuks...