Prahan keväässä

Pardubice on itäböömiläinen teollisuuskaupunki, jonka kaupunkikuva yhdistelee luovasti vanhaa ja uutta. On aivan uusia liikekeskuksia, kommunisminaikaisia lähiöitä, ensimmäisen tasavallan melko yksinkertaista tyyliä ja tietysti myös osuus keisarikunnan ajan loistosta. Kuten kaikissa vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa, myös Pardubicessa on vanhoja kaupunkitaloja, joiden suljettujen ovien takana voi olla aivan mitä vain. Yhdessä tällaisessa kaupunkitalossa, korkeat huoneet ja viisi huonetta plus keittiö, elää aivan yksin ja omillaan 97-vuotias leskimies Jaroslav . Onneksi sukulaiset asuvat kuitenkin lähellä, joten elämä on hyvää, kun saa vain kotona olla. Uskollisimmat lukijani (tai minut muuten vain tuntevat) arvaavatkin jo;  hän on selviytynyt Sachsenhausenista. Hän on viimeinen kaltaisensa Pardubicessa. Jaroslav ei näe enää lukea eikä kirjoittaa, mutta poika on onneksi pitänyt minuun yhteyttä sähköpostitse. Tarkasti hän kuvaa minulle omakohtaiset kokemuksensa vuosilta ...

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin. Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi. ...

Olinpa tänään sitten Kutná Horan aluearkistossa haeskelemassa  lisää tietoa Františekin koulutuksesta. Joskus tuntuu, että minun on pakko kulkea kaikki sivupolut ja kiertotiet. Arkistonhoitaja nimittäin sanoi, että hän oli niin kiinnostunut siitä, mitä teen, että oli yrittänyt tutkia dokumentteja puolestani etukäteen, ja oli löytänyt Františekin vain yhdestä lukion vuosikirjasta hänen nimensä. Kukaan ei arkistossa tajua, miten hän yhtäkkiä ilmaantuu kolmannelle luokalle. Alan käydä aineistoa läpi ja totean täsmälleen saman asian kuin arkistonhoitaja. Selailen seuraavaksi tilaamiani opettajienkokousten pöytäkirjoja, ja yhdessä niistä on alleviivattu yksi kohta ja piirretty huutomerkki viereen. Siinä lukee, että kokouksessa on keskusteltu oppilaista, jotka ovat hakeneet kaupunkikoulusta lukioon. (Kaupunkikoulu oli aikanaan jonkinlainen nelivuotinen kansakoulun jatkokoulu.) Aikani pöytäkirjoja selailtuani löydän päätöksen, jossa mm. František on päätetty ottaa kouluun. Pyydän s...

Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa. Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa. Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla. Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt! Ai...

Jotenkin suurin piirtein arvasin, miten Šetějovicessa tänään käy. Saavuttuani Czech pointiin, siellä olivat ne täsmälleen samat mummelit ja se sama nuori mies. Paitsi, että nuori mies pakeni talon taakse minut nähtyään. Mutta ei se mitään, jollakin peltotilkulla työskenteli ihmisiä, ja yksi heistä, keski-ikäinen mies, pahaa aavistamatta tuli kyselemään, mitä haluamme. Hän ymmärsi englantia, mutta vastasi tšekiksi, mikä sopi ihan hyvin, koska hän osasi kuitenkin puhua selkeästi ja melko hitaasti. Sitten hänkin soitti pari puhelua ja toisen puhelun jälkeen hän sanoi, että nyt lähdetään autolla liikenteeseen. Niinpä hän ja tämä surullisenkuuluia nuori mies hyppäsivät autoonsa ja me omaamme ja seurasimme heitä perässä. Ajoimme metsätielle ja minulle tuli mieleen, että aikovatko he jättää meidät tänne tai kenties ampua kuopan pohjalle varmistaakseen, ettemme tule enää kolmatta kertaa mitään kyselemään. Jäimme kuitenkin henkiin, sillä kävimme vain nuoren miehen kotitalolla. Hä...

Kylläpä tällä reissulla onkin ollut arkistolykky. Näen jo aika monen arkistonhoitajan vetävän herneet nenään tästä näystä, mutta kyllä, Dolní Kralovicen kunnantalolla minulta kysyttiin ihan ensimmäisenä: Saako olla kahvia vai teetä? Mikäs sen mukavampaa kuin mustalla teellä aloittaa päivän aineistojen selailu. Ei, en läikyttänyt. Myös samainen avulias rouva opasti selaamaan kaste- ja kuolinkirjoja ja yllytti selaamaan enemmän kuin mitä periaatteessa tarvitsi, jos sieltä sittenkin löytyisi jotakin minulle tähdellistä. Ja löytyihän sieltä, Františekin lapsena kuolleet veli ja sisko, joista en ennen ollutkaan tietoinen. Tutkimukseni ei tähän tietoon kaadu tai sen varassa seiso, mutta olipahan taas hyvä muistutus siitä, että melkein kaikki kannattaa aina selata. (Tiedän, rajaaminen tässä suhteessa on varsin vaikeaa.) Selvisin kuitenkin Dolní Kralovicesta nopeasti ja suuntasimme auton nokan Františekin synnyinkylää, Šetějovicea kohti. Tällä kertaa minulla on mahdol...

Mikä mahtaisi olla korkein kunnianosoitus, mitä voisi anoa arkistonhoitajalle? Tänään olin Brnon aluearkistossa, joka ei sijaitse kuitenkaan fyysisesti Brnossa, vaan  Žďár nad Sázavou -nimisessä pikkukaupungissa. Siellä tapasin livenä sen superystävälisen arkistonhoitajan, joka vaivojaan säästelemättä oli hakenut minulle aivan kaiken, mahdollisen ja mahdottoman tiedon. Oli käynyt läpi lähteitä, joita en olisi osannut etsiä, ja mihin tahansa alueeseen viittasinkaan  Nové Městossa, hän heti kiikuttaa kaikki mahdolliset vanhat valokuvat tuosta alueesta minun nähtäväkseni. Lisäksi hän skannasi ja printtasi ne minulle, ja nyt illalla huomasin, että samat kuvat olen saanut vielä sähköpostiini päivän aikana. Jos kaikki arkistonhoitajat olisivat edes puoliksi näin avuliaita, työni olisi tuhannesti helpompaa. Ja kyllä Maria kirkon seinältä hymyili ihan oikein; tänään löysin lisää tietoa Marenkasta ja hänen elämästään, koulumenestyksestään, sukulaisistaan ja mahdollisesti myös ystävi...