perjantai 20. lokakuuta 2017

"Minäkin olen valtio."


Kansallismuseossa on parhaillaan näyttely Tšekkkoslovakian ensimmäisestä presidentistä, T. G. Masarykista. Näyttely on pystyssä 31.1. asti, eli vielä ehtii monikin matkailija käymään, jos innostusta riittää. Suosittelen, jos alueen historia vähänkään kiinnostaa.

Kuka oli T.G.M? Koulutukseltaan hän oli sosiologi ja Kaarlen yliopiston professori. Hyvällä syyllä häntä voi sanoa myös aikansa uraauurtavaksi feministiksi, ottihan hän keskimmäiseksi nimekseeen amerikkalaisen vaimonsa sukunimen Garrigue. Tämä on harvinaista jopa vuonna 2017, saati sitten yli sata vuotta takaperin.

Tosin aiemmin tällä viikolla kuulin Chrudimin arkistovirkailijoilta, että joskus, satunnaisesti, saattaa tšekkiläinenkin mies ottaa vaimonsa nimen. Esimerkiksi, jos suhde omaan sukuun on huono. Mutta mitenkään yleistä se ei ole. Tästä huolimatta arkistolomakkeissa kysytään sekä miehitä että naisilta "syntymänimi", termi ei sentään ole tyttönimi. Ja tämäkin kohta on pakko täyttää. Kukaan ei ole osannut selittää minulle tähän päivään mennessä, miksi. Yleinen reaktio tuntu olevan, että miksi-kysymyksiä ei kannata esittää, koska ne eivät johda mihinkään.

Mutta takaisin Masarykiin. Hän oli ennen sosiologin uraansa  määriläinen työväentaustainen seppä, jonka kohtalo johti yrittämään ensin tšekkien ja slovakkien aseman parantamista keisarikunnan alla, mutta kun tästä ei tullut mitään, kohtalo johti hänet edelleen kansojen irroittajaksi Habsburgien alaisudesta ja Tšekkoslovakian valtion perustajaksi.



Masarykin asema valtion perustajan on aivan lakiin kirjoitettu asia. Tämä jotenkin selittää mielestäni sitä, miksi esimerkiksi Václav Haveliin on kohdistettu suuria odotuksia, joita hän ei kuitenkaan pystynyt kaikilta osin täyttämään. Havel oli aivan eri tyyppinen johtaja, pikemminkin kirjailja ja humanisti eikä suuri yhteiskunnallinen ajattelija, kuten Masaryk.


Näyttelystä haluaisin poimia muutamia kohtia Masarykin ajattelusta, jotka jäivät mieleen. Ensimmäisenä mainitsen sen, että hän arvosti koulutusta ja siihen satsaamista. Hänen mukaansa koulutukseen panostaminen säästää rahaa vankiloista, sairaaloista ja köyhäintaloista. Tämän kun ymmärtäisivät nykyiset päättäjät myös!

Toinen huomionarvoinen asia oli Masarykin suhtautuminen uskontoon. Hän oli syntynyt Määrin maaseudulla, syvästi uskonnollisessa ympäristössä. Usko ja henkisyys olivat aina osa hänen ajatteluaan. Kuitenkaan hän ei hyväksynyt sellaista versiota uskonnosta, joka vastustaa tieteellistä tutkimusta. Hän myös erotti uskonnollisen ja filosofisen ajattelun toisistaan siten, että uskonto on pikemminkin ihmisen sisäisessä maailmassa vaikuttava todellisuus. Tämä on mielestäni kauniisti ajateltu.

Kolmas seikka, jota Masaryk ajoi, oli tasa-arvo. Hän kannatti naisten äänioikeutta aikana, jolloin edes kaikilla miehillä ei sitä ollut. Naiset saivatkin  Tšekkoslovakiassa oikeuden äänestää melko varhain, vuonna 1919. Hän halusi myös kehittää kansalaisyhteiskuntaa, ja oli tässäkin aikaansa edellä. Tätä hän havainnollisti sanomalla, että jokaisen kansalaisen pitää voida sanoa: "Minäkin olen valtio."

Kansalaisyhteiskunnan teki Masarykin mukaan mahdolliseksi koulutus ja kriittisen ajattelun oppiminen, sillä ilman niitä ei synny järkeviä päätöksiä. Jostakin tarvittaisiin uusi masaryk meitä kaikkia herättelemään!

Masaryk jätti jälkeensä vahvasti teollistuneen ja kiihtyvää tahtia kehittyvän ja vaurastuvan yhteiskunnan. Olen hyvilläni siitä, että T.G.M kuoli vuonna 1937 eikä ehtinyt näkemään, mitä seuraavat vuodet toisivat tullessaan.



Lopuksi vielä kuva kaikille niille, jotka eivät ymmärrä, miksi aina toivon tšekkien voittavan jääkiekossa. Ehkäpä kuva puhuu paremmin kuin tuhat selittävää sanaa. Tällä kypärällä on voitettu MM-kultaa. Toisella sivulla tietysti presidentti Masaryk ja toisella (kuvassa katveeseen jäävällä) sivulla kirjailija ja presidentti Havel.



PS Jos joku ihmettelee, mitä kuuluu prahalaisella kampaajalleni. Hänelle kuuluu hyvää. Tällä viikolla hän oli sillä päällä, että leikkasi hiukseni täysin toiveitani kuunnellen. Kysyi koko ajan, että minkä verran otetaan. Ainoastaan otsatukan hän vetäisi sahalitaiseksi kysymättä minulta yhtään mitään. Toki hänen otteensa on melko reipas, joten kerrostusta tuli hiuksiin enemmän kuin odotin, mutta lopputulos oli kuitenkin hyvä. Tällä kertaa ainut erimielisyys välillämme oli siitä, miten Romeo ja Julia päättyi, eikä kampaaja suostunut luopumaan omasta versiostaan.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kehunpa Chrudimia

Tänään oli arkistossa hyvä päivä, ehkä koko hankkeeni parhaimpia. Ensinnäkin löysin Marien ja hänen isänsä väestolaskennan lomakkeista. Lomakkeiden tieto avasi monia juttuja koskien kirjeiden tulkintaa. Useita kohtia, joita olen ihmetellyt, avautui tänään.

Lomakkeet piti käydä ihan käsipelillä läpi, koska ne oli järjestetty talojen numeron mukaan, ei henkilöiden mukaan. Sikäli tämä ei varsinaista käsityötä ollut, että lomakkeet oli skannattu ja ladattu tietokantaan. Hiirtä kun reilun tunnin klikkailin, löysin etsimäni. Chrastissa, jossa Mare asui nuorena aikuisena, oli tuohon aikaan viitisensataa taloa, joten aivan tolkuttomasta urakasta ei ollut kyse.

Toisaalta lomakkeiden kaikki nimet oli pakko käydä läpi. Oletin, että ensimmäisenä lomakkeella on ns. perheen pää, eli Marien isä, kuten olikin. Mutta toisaalta en voinut olla aivan varma, millaisissa olosuhteissa tuo eläköitynyt opettaja asui, tiedän joidenkin opettajien köyhtyneen tuohon aikaan, koska harvalla oli mahdollisutta omistaa paljoakaan. Eli Marien perhe olisi saattanut asua myös vuokratalossa, joiden väestölaskentaluettelot ovat pitkiä. Arkistovirkailija kertoi, että erityisesti kirkolla oli tällaisia "vuokra-asuntoloita".

Olettamukseni oli kuitenkin oikea, isän nimi oli ensimmäisenä, joten Marien perhe löytyi melko nopeasti. Toisaalta oli ikävää, että urakka oli sen verran iso, ettei voinut pidemmäksi aikaa pysähtyä miettimään erilaisten ihmisten kohtaloita. Huomioni kiinnittyi esimerkiksi naiseen, jolta puuttui äidinkieli. Katsoin lomaketta tarkemmin ja huomasin, että hänet oli merkattu statukseltaan "vierailijaksi" kyseiseen taloon. Hänen uskontonsa oli evankelinen, samoin perheen äidin. Isä ja lapset olivat roomalaiskatolisia.

Jäin ihmettelemään miksi tuon kyläilijän kohdalla ei ollut äidinkieltä, vaan pelkkä viiva sarakkeessa. Mahtoiko kyseessä olla äidin kuuro sisko tai muu sukulainen? Jos nän oli, en voi muuta kuin todeta, että viittomakieli on todella hieno asia, koska kielettömänä elämisen on pakko olla ihmiselle todella raskasta.

Toisekseen löysin Marien nuoren Chrastin, kuvia, jopa perheen asuintalon pohja- ja julkisivupiirros löytyivät. Ei voi kuin ihmetellä sen aikaisia suunnittelijoita. Niin kauniita kuvia ovat käsin piirrelleet ja väritelleet. Jos haluaisin rakennuttaa talon, valitsisin ehdottomasti arkkitehdin, joka osaa tehdä näin kaunista jälkeä - käsin tai koneella.


Talo oli vieläpä paikoillaan Chrastissa, joten kävin katsomassa ja kuvaamassa sen. Kadunnimi oli muuttunut, mutta talonnumerolla se löytyi. Nyt Itävalta-Unkarin aikainen ja yhä voimassa oleva talojen numerointijärjestelmä näytti tarpeellisuutensa.

Olen aina tuskaillut sitä, että taloja ei välttämättä numeroida muulla kuin ns. tontin numerolla. Ja tontit tietysti lohkotaan eri puolilta aluetta, joten numerointi heittelee sen mukaan aivan miten sattuu. Joskus saattaa joutua kävelemään koko kadun löytääkseen oikean numeron. Isommissa kaupungeissa on taloilla vielä juokseva numero samalla logiikalla mihin minä olen tottunut, mutta pikkukaupungeissa, kuten Chrstissa, ei niitä ole, on vain tontin numero.

Kävin toistamiseen Chrastin hautausmalla. Olen sieltä etsinyt Marien suvun hautaa. Silloin etsin väärällä sukunimellä. Nyt löysin etsimäni. Joku oli tuonut haudalle myös kukkia hiljattain. Eli luultavasti joku Marien sukulainen on vielä elossa... Ehkä kaukaisempi sukulainen, mutta kuitenkin.

Kolmanneksi tämä oli hyvä arkistopäivä siinä mielessä, että Chrudimin aluearkiston palvelu oli aivan ensiluokkaista. Minua autettin kaikessa ja niin paljon kuin mahdollista. He kysyivät joka välissä: "Miten vielä voisimme auttaa sinua?" Molemmilla virkailijoilla oli omat kiinnotuksen kohteensa, joissa myös tieto on pieninä palasina maailmalla.

Toinen heistä tutkii Chrudimin juutalaisia, ja on onnistunut löytämään heistä kuvia. Kolmannekseen kuvista hän on jo onnistunut saamaan tiedot, minkä nimisiä ihmisiä niissä on. Kun hän aloitti projektinsa, ei alueen juutalaisista tiedetty mitään. Itse asiassa Madeleine Albrightin isoisä oli juuri Chrudimin juutalaisia; opin tämänkin asian tänään.

Sain upeilta arkistoihmisiltä suuntaa, miten jatkaa eteenpäin hankkeeni kanssa. Olen tästä heille äärimmäisen kiitollinen ja sanonut sen myös heille itselleen. Tällaiset tuttavuudet ovat kullanarvoisia tällaisten tiedonhakumatkojen varrella.

Olen joskus saanut palautetta, etten blogillani palvele tarpeeksi turisteja. En ihan ymmärrä tätä palautetta siinä mielessä, etten missään vaiheessa ole yrittänytkään kirjoittaa matkailublogia. Prahasta ja muustakin Tšekistä kirjoitetaan paljon juuri matkailijan näkökulmasta. Minun tavoitteenani on pitää ikään kuin julkista ja siksi myös voimakkaasti toimitettua ja suorastaan itsesensuroitua tutkimus- ja reissumuistikirjaa. Tulokulmani on täysin omakohtainen ja omista kiinnostuksistani ja tarpeistani lähtevä.

Nyt kuitenkin laitan tähän loppuun vähän matkailumainosta. Jos pieni, viehättävä, muurien ympäröimä keskiaikainen kaupunki kiinnostaa, mutta ette pidä turistimassoista, jättäkää Kutná Hora ja Český Krumlov ja menkää Chrudimiin! Jostakin syystä tämä kaupunki ei vedä massoja, vaan sen vanha keskusta on aidosti paikallisten ihmisten, heidän liiketoimintojensa ja päivittäisten tarpeidensa käytössä. Keskusaukion tuntumassa on myös kiva pieni liike, joka myy muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vain tšekkiläisiä luontaistuotteita, teetä, infuusioita ja kosmetiikkaa. Käykää tutustumassa!

Aivan ydinkeskustassa, samalla kadulla kuin aluearkisto ja kaupungin kirjasto on useita ravintoloita, ja yhden niistä ullakolla on upea, kohtuuhintainen asunto. Mitä muuta kuin edellälueteltuja asoita ihminen tarvitsee? Tässä kuvia asunnosta, löytyy netistä nimellä U Paluku. Vahva suositus! Aivan ensiluokkainen sijainti, varustelu ja palvelu.





Tällainen oli maisema, kun ikkunasta kurkkasi. Illan pimetessä, kun yritti tuuletella, toki kantautui täkäläisten pikkukapunkien ominaishaju, eli hiililämmityksen käry. Ei kuitenkaan pahasti, mutta en silti taida oikein ikinä siihen tottua.


Ja tällaisen aamiaisen sai nauttia kiireettömästi, omassa rauhassa. Se oli tuotu jääkaappiin jossakin vaiheessa, kun olimme kaupunkia ihmettelemässä. Olen joissakin muissa paikoissa saanut asuntoon kuuluvan aamiaisen jääkaappiin, ja se on ollut tyyliä juusto- ja margariinipaketti, muutama kinkunsiivu, pari leipäpalaa ja jokunen pehmeähkö hedelmä. Tämä oli varsin ammattimainen esitys siihen suhteutettuna.



Vaikka uloskirjautuminen oli verraten aikaisin, eli viimeistään 9.30, ei se haitannut yhtään, koska aamiainen oli tässä systeemissä kivasti rauhoitettu. Tosin minä olin arkiston oven takana jo tasan kahdeksalta, joten aikaisesta lähdöstä ei tästäkään syystä ollut mitään haittaa.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Marien useat kaimat ja Zdenkan kodit

Tänään vietin aamun Brnon kaupunginarkistossa. Kokemus oli sikäli omituinen, että yleensä ei tšekkiläisiin arkistoihin kävellä noin vaan, koska joka kulmalla vaanii vartija, mutta tällä kertaa en tahtonut millään löytää ketään. Vastaanottotiski oli tyhjä, lukusalissa oli vain asiakkaita. Yksikään lukusalin sivuovi ei ollut auki. Kiersin koko kerroksen, ei mitään.

Kysyvähän ei tieltä eksy, joku asiakas osasi neuvoa minulle, mitä ovea koputtaa. Eikä tuossakaan ovessa lukenut muuta kuin: "Vain henkilökunnalle. Oven avaaminen koputtamatta kielletty." Ei vihjettäkään, että täältä saisi neuvoja tai edes ne tilaamansa materiaalit.

Palvelu, kun se löytyi, oli kuitenkin ystävällistä. Tässä arkistossa on sellainen systeemi, että jokainen asiakas saa materiaaleilleen oman lukollisen kaappinsa lukusalin eteiseen. Sinne voi sitten jättää dokumentit odottamaan seuraavaa kertaa, jos tarvetta on. Tosi kätevää ja aikaa säästyy.

Arkistokäynnin annista sen verran, että ystävällinen henkilökunta oli etsinyt minulle paitsi Zdenkaa, myös Marieta vaikken ollut sitä nimenomaisesti pyytänyt. Olin vain maininnut heille, että Zdenka on lähettänyt Marie-nimiselle henkilölle kirjeitä, ja niistä selviää joitakin tiedonhakua auttavia juttuja, kuten esimerkiksi osoite.

Marie on viettänyt jonkin verran aikaa Brnossa, sen tiedän siitä, että hänen poikansa on syntynyt siellä ja hänen avioliittonsa on niinikään solmittu siellä. Olin siis aika optimistinen, kun aloin käydä läpi kaikkia niitä Marien kaimoja, jota arkiston väki oli minulle etsinyt. Heitä oli viitisentoista.

Heistä löytyi monenlaista naiskohtaloa kotiapulaisista, myyjistä ja hoitajista aina yhteen slovakialaiseen sirkustaiteilijaan, joka oli aikaisemmin asunut Berliinissä ja nyt jostakin syystä päättänyt asettua Brnoon.  Mielenkiintoista oli se, että vielä 1930-luvulla väestökirjanpidon lomakkeet saatettiin täyttää saksaksi.


Toisaalta professorini on kertonut, että hänen äitinsä, joka on syntynyt muistaakseni 1920-luvulla, joka tapauksessa tasavallan aikana, ensimmäiset viralliset paperit, kuten syntymätodistukset olivat unkarinkieliset. Äiti oli siis slovakki. Vanhoista tavoista on vaikea päästä irti.

Yhden Marien kohdalla ehdin jo ilahtua. Hänen lomakkeeseensa on korjattu tieto siviilisäädystä, ja tuore puoliso on samanniminen kuin etsimälläni Mariella. Mutta ei, valitettavasti näen heti ensivilkaisulla, että tämä Marie on kymmenisen vuotta liian nuori. Tuntuu hassulta päästä tavallaan lähelle maaliaan, mutta samalla mennä aivan ohi.  Mutta Marien etsintä jatkuu, en lannistu vieläkään.

Zdenkasta sen sijaan löysin asuinosoitteet ja muita tietoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Tällainen kohta lomakkeessa on aina yhtä pysäyttävä:


Kävimme vilkaisemassa Zdenkan asuintalot. Niistä ensimmäinen, sota-aikainen, oli hyvin kapealla kujalla, jonka nimikin tarkoittaa lyhyttä. Ei mikään ihme, ettei navigaattori sitä löytänyt. Kävimme kuitenkin hieman katsomassa kujaa. Auringossa paistatteli kissa, joka ei valitettavasti ollut juttutuulella. Naapurin mummeli seurasi touhujamme epäluuloisesti, vaikkemme kuvanneet muuta kuin yleistä kujanäkymää. Toisaalta se on ymmärrettävää, koska monenlaista kulkijaa on liikkeellä.


Sodan jälkeen Zdenka muutti isoon kivitaloon. Myös sen kävimme kuvaamassa. Sitä kuvaa en kuitenkaan tässä julkaise. Nimittäin talossa asuva pappa tuli heti kysymään, miksi kuvaan heidän taloaan. Taas kuvasin vain puhtaasti kadulta näkyvää julkisivua, en muuta. Näytin hänelle, mitä olin arkistosta löytänyt, ja hän sanoi, että tietää tuon kyseisen perheen omistaneen aikanaan koko talon. Annoin hänelle käyntikorttini, ja hän lupasi, että pojanpoika lähettää minulle sähköpostia ja hän voi katsoa, löytyisikö talosta jotakin niiltä ajoilta, mitä tutkin. Saapa nähdä, mitä tapahtuu.

Jotenkin sitä vain pienellä kielitaidolla ja sanakirjalla selviää monimutkaisemmistakin tilanteista. Kun odottelin kyytiä tutkimusreissun jälkeen arkiston ala-aulassa, yritin saada selkoa taas parista ohjelapusta. Halusin nimittäin tietää, että pitääkö minun kirjoittaa nimeni vielä kertaalleen aulassa olevaan rekisterivihkoon.  Molemmissa ohjelapuissa oli eri teksti koskien arkiston asiakkaita. Toisesta tulkitsin, että asiakkaan ei tarvitse kirjata nimeään tähän rekisterivihkoon. Toista en jaksanut lukea, mutta oletin, että siinä on sama asia monimutkaisemmin.

Kohta tuli paikalle nuori nainen, joka kysyi minulta, miten pitäisi toimia. Sanoin, että kielitaitoni on huono mutta ymmärtäisin tästä, että arkistossa kävijän ei tarvitse tähän nyt nimeään laittaa. Hän luki molemmat laput ja sanoi ymmärtävänsä ne samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää yhtään paha mieli siitä, että kielen oppiminen on minulle niin vaikeaa!

Tulkitsimme, että rekisterivihko on kaupungin työntekijöille, joilla on toimipisteet samassa rakennuskompleksissa. Huvittavana ykstiyskohtana mainittakoon, että rekisterivihkoon oli joku hiljattain kirjoittanut sivun alalaitaan:"Kummitus kävi täällä.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ai, Austerlitz onkin Määrissä!

Aamu oli tänään sumuinen, aivan kuten 2. joulukuuta vuonna 1805, jolloin käytiin Austerlitzin taistelu, yksi Napoleonin sotien ratkaisuhetkistä. Määrin peltoaukeat ja matalat kukkulat lienevät usein aamuisin sumun peitossa, kun kosteus on yöllä tiivistynyt.


Kylän tšekinkielinen nimi on Slavkov u Brna, ja se on tosiaankin jäänyt Tšekin puolelle rajaa eikä kuulukaan Itävaltaan, kuten olen aina luullut. Paikalla on massiivinen muistomerkki, joka kunnioittaa kaikkia uhreja, olivatpa mitä kansallisuutta tahansa. Venäläinen teksti tosin mainitsee vain venäläiset uhrit, mutta älkäämme tästä tehkö johtopäätöksiä tavallisista venäläisistä ihmisistä ja heidän ajatuksistaan. Sitä paitsi koko taistelustakin on aikaa jo yli 200 vuotta.


Muistomerkki luo aurinkoisena päivänä, kuten tänään, suuren varjon kohti sen edessä avautuvaa laaksoa. Myös Napoleonin sodat loivat samanlaisen pitkän varjon Euroopan ylle, jopa sen reuna-alueille asti. Aleksanteri I, jonka aikana taistelu käytiin, päätyi muutamaa vuotta myöhemmin Suomen ensimmäiseksi venäläishallitsijaksi. "Keisari Aleksanteri, Suomenmaan suuriruhtinas..." Näin lauletaan tiernapojissakin. 

Napoleonin sodat olivat vielä kesken, kun meillä isäntä vaihtui. Tästä syystä Aleksanterilla oli intressi antaa Suomelle autonomomia, ettei taas yhdellä suunnalla ole levottomuuksia selviteltävänä. Autonomia johti itsenäisyyteen, ja nyt olemme tässä. Suurvaltojen varjossa voi pienillä olla joskus hyviäkin aikoja. Toivotaan niiden jatkuvan.

Kiertelimme Määriä muutenkin. Alue on suosittu pyöräilykohde. Itävaltalaisia pyöräilijöitä ja autolomailijoita näkyy paljon. Tämä ei yllätä, Itävaltahan on aivan nurkan takana. Täällä on kaunista. Erityisesti suosittelen Mikulovin aluetta. Kaupunki on idyllinen, ja sitä ympäröivät kukkulat viinitarhoineen. Syödä voi hyvin ja melko edullisesti, vaikkei tämä maa enää mikään hullunhalpa ole. Ihmisten ostovoima kasvaa, ja talous kehittyy muutenkin. Tämä on tietysti erinomainen asia, joten en yhtään valita hintojen noususta.


Muutenkin Määrissä kannattaa ajella. Voi nähdä kaikenlaista mielenkiintoista ja vähän kummallista. Esimerkiksi kirkon, joka on jäänyt tekojärven keskelle. Ympärillä ollutta kylää ei enää ole, se on jätetty veden alle.


Tai tällaisen kallionlohkareen, joka on ilmeisesti vain jätetty louhimatta, vaikka lähes koko muu kallio ympäriltä on.