Prahan keväässä

Aamu alkoi Benešovissa arkistotyöskentelyn merkeissä. Aloin tutkia yhtä koulun historiikkia, jonka joku opettaja oli tehnyt luultavasti 30-luvulla, hieman ennen kuin natsi-Saksa miehitti maan. Työ on selvästi vähän kesken. Ehkä sota oli sen keskeyttänyt? Siististi koneella kirjoitetun tekstin väliköihin oli opettaja merkannut, mikä kuva kuuluu mihinkin kohtaan. Ainoa ongelma oli, että kuvat puuttuivat kansiosta aivan tyystin. Kysäisin arkistonhoitajalta, missä kuvat ovat, ja hän surullisena totesi, että ne ovat vielä kyseisessä kylässä. Kuten monet muutkin koulua koskevat asiakirjat. Niitä on yritetty saada arkistoon - tuloksetta. Kyläläiset eivät suostu antamaan. Tulin asiasta niin turhautuneen vihaiseksi, että tuntui, että verenkierto loppuu päästä kokonaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei suuttumus tee muuta kuin aiheuttaa väsymystä, joten kokosin itseni ja kävin läpi saatavilla olevat materiaalit. Positiivisena asiana mainittakoon, että koulun pohjapiirros löytyi. ...

Olinpa tänään sitten Kutná Horan aluearkistossa haeskelemassa  lisää tietoa Františekin koulutuksesta. Joskus tuntuu, että minun on pakko kulkea kaikki sivupolut ja kiertotiet. Arkistonhoitaja nimittäin sanoi, että hän oli niin kiinnostunut siitä, mitä teen, että oli yrittänyt tutkia dokumentteja puolestani etukäteen, ja oli löytänyt Františekin vain yhdestä lukion vuosikirjasta hänen nimensä. Kukaan ei arkistossa tajua, miten hän yhtäkkiä ilmaantuu kolmannelle luokalle. Alan käydä aineistoa läpi ja totean täsmälleen saman asian kuin arkistonhoitaja. Selailen seuraavaksi tilaamiani opettajienkokousten pöytäkirjoja, ja yhdessä niistä on alleviivattu yksi kohta ja piirretty huutomerkki viereen. Siinä lukee, että kokouksessa on keskusteltu oppilaista, jotka ovat hakeneet kaupunkikoulusta lukioon. (Kaupunkikoulu oli aikanaan jonkinlainen nelivuotinen kansakoulun jatkokoulu.) Aikani pöytäkirjoja selailtuani löydän päätöksen, jossa mm. František on päätetty ottaa kouluun. Pyydän s...

Vaikenemisen kulttuuri on vallannut mieleni. Jopa öisin olen herännyt miettimään, miksi jotkut asiat unohtuvat, aktiivisesti tai passiivisesti, mutta yhtä kaikki, painuvat pois maailmantiedosta. Jokaisella on oikeus myös vaieta, se on selvää, mutta silti se tekee minut surulliseksi. Ehkä uskon liiankin sokeasti siihen, että asioista puhuminen voisi automaattisesti myös vapauttaa. Kuuntelen Kutná Horan kirkonkelloja yössä ja uskon, että samaan tapaan kuin kellojen soitto on jatkunut esimerkiksi tällä paikalla jo vuosisatoja, jossakin vielä kaikuu heikko ääni menneisyydestä, joka tuo kaipaamani tiedon luokseni. Ehkä se tapahtuu yhteensattumien kautta, ehkä etsintöjen, ehkä vain löydän sen yhdistelemällä jo olemassaolevaa. Saa nähdä, mitä pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Huomenna ainakin on arkistopäivä ja odotukset ovat korkealla. Tänään kävelimme Plzeňissä, joka on tämän vuoden kulttuuripääkaupunki. Kannattaa muuten poiketa kaupungissa, jos ei ennen ole ehtinyt! Ai...