Prahan keväässä

Tässä toinen blogipäivitykseni samalta päivältä. Aiheet ovat niin tärkeitä, että haluan kirjoittaa niistä tuoreeltaan. Hyvät kengät ovat minulle elinehto, erityisesti matkoilla. Tällä reissulla yhden varpaan kynsi on hieman vihoitellut ja tehnyt kävelemisestä vähän hankalaa, vaikka olen kynttä yrittänyt lyhentää ja pehmustaa kyseistä varvasta sukalla. Pienikin kiusa voi tuntua joskus sietämättömältä. Tänään kävelin vain pieniä pätkiä sitä tietä, jota Sachsenhausenin vangit menivät yli sata kilometriä, noin 20 kilometrin päivävauhtia, puukengissä ja lumessa. Miten he selvisivät? Minä en tiedä. Nyt huhtikuussa 2015 tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun kuolemanmarssi päättyi Sachsenhausenin vankien osalta Belower Waldiin. Olimme seuraamassa seppelten laskua ja muistopuheita. 88-vuotias Israeliin emigroitunut saksanjuutalainen mies sanoi puheessaan, että selviytyjät eivät ole sankareita, vaan sankareita ovat heidän vanhempansa, jotka pystyivät leirillä olemaan pelottomia ja ole...

Tänään taidan kirjoittaa poikkeuksellisesti kaksi blogitekstiä. Toisen tiilitehtaasta, jossa tšekkiopiskelijat olivat pakkotyössä Sachsenhausenista, toisen taas Belower Waldin kuolemanmarssi-muistomerkistä. Sachsenhausenin keskitysleirin sivuitse virtaa kanava, jolla tänäänkin kulkee proomuja, esimerkiksi kuljettamassa tällaista romukuormaa. En osaa sanoa, kuinka moni proomua ohjaava kapteeni, usein puolalainen, tietää, että kanavan varrella sijaitsi aikanaan tiilitehdas, jossa hänenkin maanmiehiään pidettiin pakkotyössä. Harva turistikaan eksyy tiilitehtaan raunioille, vaikka moni käykin katsomassa itse pääleirin alueella näyttävimmät näyttelyt - tai ainakin ottamassa selfien Arbeit macht frei -portilla. Siellä täällä tuosta tehtaasta on kuitenkin edelleen näkyvissä jäämiä. Tehtaassa tehtiin paitsi tiiliä, myöhemmin myös kranaatin kuoria Berliinin puolustusta varten - niin ikään orjatyövoimaa hyväksi käyttäen ja alkeellisimmatkin turvallisuusohjeet unohtaen ja laiminlyöden. V...

Jostakin syystä minulle vasta tänä vuonna selvisi mutkan kautta, että tutkimieni tšekkiopiskelijoiden kirjeitä löytyy Sachsenhausenin arkistosta jonkin verran. Tieto kantautui minulle asti, kun yksi heistä, Karel, josta olen ennenkin blogannut, kertoi jättäneensä omansa sinne. En ehkä olisi ikinä päässyt niihin käsiksi, ellei täällä sattumalta olisi töissä muuan tšekitär,  joka auttoi minut oikean henkilön pakeille. Joten täällä sitä taas ollaan, Berliinissä ja Sachsenhausenissa. Tietenkään näiden digimuodossa jo valmiiksi olevien tiedostojen saaminen ei ollut niin helppoa, että olisin saanut ne käteeni saman tien, vaan on olemassa ihan virkailija sitä varten, joka tekee kopioinnin. Ja tiedostot sitten lähetetään "parhaaksi katsotulla tavalla". Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mikä sekin tapa on ja millä aikataululla ne minulle ennättävät. Ehkä en ymmärrä kaikkia asioita tietotekniikasta, mutta optimistina ajattelen, että voisi olla mahdollista kehittää ohjelma, jolla saa...