Prahan keväässä

Reissu vei minut Libereciin. Vuoteen 1945 asti kaupunki oli täysin saksalainen, nykyään saksalaisia ei tietenkään enää ole, ja tuntuu kuin heidän muistonsa olisi tyystin poispyyhitty. Tätä ihmettelin jo ensimmäisellä vierailullani Libereciin keväällä 2011. Kuitenkin kaupungin vanhat osat näyttävät varsin saksalaisilta, joten tunnelma on tietyllä tavalla yhä aavemainen. Voin kuvitella, mitä se on ollut 40-luvun lopulla. Torilla oli tietysti kansallispukuisia tanhuajia, niitä näkee täällä todella usein. Eivät kuitenkaan ole paikallisia, vaan saattavat olla jopa Slovakiasta, kuulemma. Täkäläinen kansallispuku, sikäli kun sellainen on, olisi tietysti saksalainen, mutta kuka sellaista käyttäisi? Saksalaisella rahalla tänne on kuitenkin rakennettu uusi, hieno kirjasto, kristalliyössä poltetun synagogan tilalle. Kirjastoon kuuluu myös synagoga, mutta se oli kiinni. Liberec lienee kuuluisin talviurheilustaan. Kaupunki on vuorten ympäröimä, luonto on äärimmäisen kaunista. T

Fysioterapiaan mennessä olen kävellyt tämän laatan ohi, koskaan aiemmin en ole ehtinyt pysähtymään sen luo. No siinähän lukee, että "Milloin, jos ei nyt? Kuka, jos emme me? 17.11.1989". Samettivallankumouksen muistokilpi, siis. Sattumalta tänään sitten yksi tuttu geologi ehdotti, että kävisimme tutustumassa samalla kadulla olevaan yliopiston luonnontieteiden taloon. En ollut järin innostunut, koska mieleen tulee heti Turun yliopiston luonnontieteidentalo... Mutta menin tietysti, kun pyydettiin. No, tunnelma on kyllä aivan toinen kuin turkulaisversiossa. Tämä talo löytyy siis Albertov-nimiseltä kadulta. Kannattaa mennä kuikuilemaan päiväsaikaan arkisin, kun opetus on käynnissä ja ovet ovat auki. Tällaista oli keisarillisen yliopiston meininki, ei meillä päin vaan mitään tällaisia. Käynti rakennuksen suurimpaan luentosaliin, kannattaa kurkata myös sisälle! Tällainen ansioituneille geologeille annettava mitali on näköjään olemassa. Joka päivä oppii uutta. J

Tutkimusmatkailijan arkea on herätä joskus jopa neljän maissa, jotta ehtii kuuden junaan. Kun paikallishistorian harrastajat haluavat tavata yhdeksän maissa Chotěbořissa, ei siinä juuri vaihtoehtoja ole.Toisaalta aamulla kun saa itsensä ylös, ei se niin kamalaa olekaan. Yllättävää sen sijaan oli se, että Itä-Böömissä satoi lunta! Itse reissu ja keskustelut antoivat vastauksia kysymyksiin, mutta toisaalta herättivät sarjan uusia. Miksi Pavel, jonka kirjeitä tutkin, ei löydy 30-luvulla tehdystä kyläkroniikasta? Eivätkä hänen vanhempansakaan löydy sieltä. Eikä tietoa, missä talossa he asuivat. Olisiko kylän leipuri voinut unohtua? Muista lähteistä löytyy Pavelin syntymäpäivä, samoin siskon, mutta toinen sisko on unohtunut. Miten tämä on mahdollista? No, etsinnät jatkuvat. Tulen paikkakunnalle uudestaan luultavasti marraskuussa, saapa nähdä, onko silloinkin lunta. Paikallisessa kievarissa oltiin todella otettuja kielitaidostani. No, tästä ei pidä luulla, että se olisi hyvä, rii

Haastattelukierrokseni (lukijat voivat ajatella, että loputtomat sellaiset, niin ajattelen itsekin, mutta nautin niistä) tämän päivän etappi oli muuan arkkitehti, joka oli kommunistiaikana joutunut vankilaan siitä, että oli partiojohtaja. Osoite ohjasi Pienellepuolelle, hämmästyttävän lähelle Prahan linnaa. Perinteiseen tapaan olin tietysti eksyksissä, syy on yleensä huono suuntavaistoni, mutta tällä kertaa kyllä syy oli ihan siinä, että niitä katukylttejä ei vaan laiteta, vaikka niitä kuinka tarvittaisiin. Ihmettelin, missä katu on, kun niillä kohdilla on maastossa portaat. Päättelin lopulta, että portaiden on pakko olla katu, mutta kun portaat johtavat Prahan linnaan, alkaa hiukan epäilyttää, että onkohan nyt paikka oikea. Katusoittaja näkee kummastuneen katseeni, häneltä saan varmuuden, että kyllä nämä portaat tosiaan ovat kyseinen katu, ja kourallinen ihmisiä oikeasti asuu näissä taloissa. No ovisummeri löytyikin oikealla nimellä, joten oikeassa paikassa oltiin. Kun painoin

Moni aina kyselee minulta matkailuvinkkejä Prahaan. Hyvä on kysellä, vastaukset voivat olla vähän niin ja näin. Mutta tänään tulin tehneeksi kaksi turisteille tyypillistä juttua, joten esittelenpä ne. Ensinnäkin kävin tällaisessa pienessä teatterissa, jossa mm. Václav Havel työskenteli niin kauan kuin sai. http://en.wikipedia.org/wiki/Theatre_on_the_Balustrade Näytelmä kertoi kahdesta näyttelijästä, jotka kirjoittivat kirjeitä toinen toisilleen. Tarina on tosi, kirjeet on julkaistukin. Toivottavasti ne löytyvät joskus englanniksi julkaistuina myös. Pidin esityksestä, vaikka dialogin seuraaminen oli tällä kielitaidolla hiukan hankalaa. Näytelmä myös perustui dialogille hyvin vahvasti, ja dialogit olivat käytännössä otteita näistä mainituista kirjeistä. Näytelmän nimi on yllättävästi Korespondence . Hetkittäin näytteleminen oli tyypillistä tšekkoslovakialaisen koulukunnan touhua, eli ylinäytellään, kävellään hassusti, mimikoidaan humoristisesti jne. Se sopi kokonaisuuteen välill

Huumaava tuoksu on vallannut kadut. Syreenit! Melkein kuukauden etuajassa. Kaunista. Ja kiva tietää, että saan kokea syreenit vielä Suomessa uudemman kerran. En tiedä, mitä media kirjottelee, mutta useampi ihminen on saanut jostakin sellaisen käsityksen täällä, että Suomessa pelätään ihan hirveästi nyt Ukrainan tilanteen takia. Hurjimmat huhut tiesivät kertoa, että Suomi on nyt kiireen vilkkaa aloittamassa Nato-neuvotteluja, koska Suomellekin on uhiteltu. Piti ihan mennä nettiin tarkistamaan, että onko näin todella, kun en ole mitään kuullut. Kun olen yrittänyt suhtautua puheisiin vain  oikeastaan ottamatta mitään kantaa, se on taas tulkittu niin, etten mielelläni puhu, koska Venäjä on niin pelottava. Niinpä olenkin tyytynyt toistelemaan vaan samaa tylsää fraasia: - Pitää katsoa päivä kerrallaan. Tähän ihmiset ovat aina tyytyväisiä. Pitää yrittä itse oppia tuosta, miten typerältä se kuulostaa, kun ulkopuolelta ollaan suuria asiantuntijoita.