Kirjoittaminen ja tutkiminen - molemmat pohdintoja täynnä

On taas niitä päiviä, kun tekstiä pitäisi syntyä edes vähän, mutta eipä vaan synny. Ajatukset harhailevat erilaisilla nettisivuilla, välillä silmät eksyvät Primo Levin kirjaan nimeltä Hukkuneet ja pelastuneet. On muuten sivumennen sanoen selkeää ja rehellistä tekstiä holokaustista. Harvoin saa lukea vaikeasta aiheesta näin kirkasta tekstiä, yleensä se kaikista hankalin kohta pyritään verhoamaan kukkaiskieleen, mutta Levi ei siihen sorru, vaan kirjoittaa asiat juuri niin kuin ne hänen näkökulmastaan ovat.

Mutta oikeastaan minut innosti bloggaamaan tämä artikkeli:

http://www.aka.fi/fi/A/Suomen-Akatemia/Mediapalvelut/Ajankohtaiset-uutiset/Historiaa-ja-feminismia--millaista-on-tutkijan-etiikka/

Tässä on taas virkistävän selkeää ajattelua, vaikken ole tässä vaiheessa ihan varma, voiko tutkija noin aktiivisesti puolustaa valitsemaansa asiaa. Toki objektiivisuuskin on illuusio, jos sen kuvitellaan täydellistä olevan. Tätä täytynee miettiä.

Mutta artikkelin loppupuolella on kiinnostava ajatus; nimittäin se, että kun kirjoittaa oikeista ihmisistä fiktiota, täytyy harkita, millaisen kuvan luo, vaikka onkin toki kirjailijan vapaus. Samalla lailla kirjoittajan mukaan täytyy mös tutkijan harkita, onko jonkin tietyn asian mainitseminen tärkeää kokonaisuuden kannalta vai ei. Juuri näiden asioiden kanssa tässä kamppailen, varsinkin, kun sama tšekkisuvun kirjeenvaihto on materiaalinani niin tutkimuksessa kuin romaanissani.

Vaikken kirjoita julkisuuden henkilöistä, ja voisin siten luoda hahmoista ihan millaiset tahansa, tuntuisi silti pahalta tehdä niin. Kun katselee vanhoja kirjeitä, jotka ovat osa kerran eläneiden elämää, tietää, että he ansaitsevat reilun ja enemmänkin kuin reilun kohtelun.