Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2019.

Vielä tarina Tatralta

Kuva
Kerron teille nyt viimein sen lupaamani tarinan Tatralta. Yksi sellanen, mitä ei ole tietääkseni tähän mennessä Suomeksi kirjoitettu, mutta joka ehdottomasti ansaitsee tulla kerrotuksi myös suomalaisille meidän omalla kielellämme. Pysähdyimme kesken kävelyretken syömään reitin puolimatkan majalle, Zamkovský Chataan. En ole ikinä syönyt niin hyvää linssikeittoa missään, pakko oli vähän tutkia, mitä kaikkea siinä on, jotta oppisi tekemään edes puoliksi yhtä hyvää. Majalla olikin mielenkiintoisempi historia kuin mitä olisin osannut odottaa. Sen oli rakentanut sotavuosina (1942-43) vuoristo-opas ja vuorikiipeilijä   Štefan Zamkovský vaimonsa L'udmilan  kanssa.  Štefan on siis  kaveri allaolevassa kuvassa.   Mikä sai Štefanin ja L'udmilan rakentamaan tämän majan keskellä toista maailmansotaa? Syy on varsin mielenkiintoinen, joskaan ei erityisen yllättävä. He piilottelivat siellä poliittisia vankeja, partisaaneja ja juutalaisia.  Soden loputtua heidän oli tarkoitus pyörit

Divoká Šárkassa uimassa

Kuva
On aika esitellä taas yksi Prahan piilohelmi, nimittäin  Divoká Šárka ja sen maauimala.  Divoká Šárka  on lunnonsuojelualue, jolla on mm. metsää ja niittyä sekä jylhiä kallioita. Alueella on puroja, kävelyreittejä, paikkoja auringonottoon ja oleskeluun. Jos jossakin oma rauha on Prahassa taattu, niin  Divoká Šárkassa. Sitten on se uimala, keskellä aluetta, joka tavallaan on puisto, tavallaan kuitenkaan ei. Kävimme tänään testaamassa sitä ja hyväksi havaitsemassa. Uimala saa vetensä läheisestä purosta, vesi on ainakin netin tietojen mukaan puhdasta, ja kyllä se tosiaan kirkasta olikin. Ja kylmää, koska sitä ei lämmitetä mitenkään. Itse asiassa kampaaja, josta taas eilen kirjoitin, sanoi, että monesti ihmiset käyvät vain kastautumassa altaassa, koska vesi tosiaankin on kylmää. Tänään oli kuitenkin jo aamusta niin lämmintä, että viileässä vedessä oleskelu oli päinvastoin mukavaa. Tärkein syy, miksi halusin uimalaa testata, on se, että hyvä edesmennyt kaverini Lieko Zachovalová s

Kaarle Kustaalla ja minulla sama maku

"Onpas sinulla tänään puhdas tukka", kehaisee korealainen kampaaja. "Mutta kyllä me tämä tietysti pestään", hän jatkaa. Mietin, mistä tuulee. Hän on selvästi aikeissa sanoa vielä jotakin, mutta empii eikä lopulta sanokaan. Kerron hänelle käyneeni kauheassa kiireessä aivan tuntemattomalla kampaajalla viime keväänä. Tämä tuntematon kampaaja oli aloittanut hommansa voivottelemalla, miten paljon hän löytääkin minulta harmaita hiuksia. "En minä näe täällä yhtään harmaata", sanoo hän siihen. Kaiken lisäksi tuo kokeilemani kampaaja oli selittänyt, että minunikäiselleni ei sovi tasainen otsatukka, vaan on aika siirtyä ehdottomasti rikottuun linjaan. "Eihän tuolla lailla saa ihmisiä häpäistä", on herra korealaisen kampaajan mielipide. Hän on sitä mieltä, että minun ei missään olosuhteissa pidä mennä tuolle kampaajalla enää uudestaan. Enpä voi olla eri mieltä. Yhtäkkiä hän alkaa selittää jotakin Ruotsin kuninkaasta, joka oli kuulemma jossakin v

Ylä-Tatran poluilla

Kuva
Eilen päätimme tehdä pienen kävelyn Ylä-Tatralla. Alueella on runsaasti melko hyvin merkattuja ja eritasoisia vaellusreittejä. Suoritimme pienen pätkän yhdestä tunnetuista reiteistä, Tatranská magistrála. Reitti kulkee läpi Ylä-Tatran korkeuskäyriä mukaillen. Maisemat ovat tietysti ilmiömäisen kauniit! Yhteensä Tatranská magistrala on noin 46 kilometriä, mutta me kävelimme siitä vajaat kahdeksan. Nousua tuli noin 500 metriä tuolla matkalla, mikä oli mielestäni yllättävän paljon, koska missään vaiheessa emme varsinaisesti kiivenneet. Menimme rinnehissillä ensin polunvarteen Starý Smokovecista ja kävelimme Skalnaté plesoon. Tässä vaiheessa on pakko sanoa myös, että paikallisjuna kulkee kiitettävällä tiheydellä (noin kerran tunnissa) ja hyvin edullisesti (maksimissaan 2 euroa suuntaansa). Se pysähtyy aivan pienillä seisakkeilla, joista voi lähteä vaeltamaan tai tulla kyytiin vaelluksen jälkeen. Ei ole kovinkaan yllättävää, että Lonely Planet on listannut Ylä-Tatran tämäntyyppisen m

Slovakialaista terveydenhuoltoa testaamassa

Jo valmiiksi vähän ärtynyt korva, helle ja ilmastointilaitteet johtivat sihen, että korva tulehtui. Oli pakko hakeutua terveydenhuollon piiriin. Tein päätöksen edellisenä iltana, etsin sopivan klinikan ja tallensin sen vastaanoton numeron puhelimeen. Suureksi hämmästyksekseni vastaanotosta kerrottiin, etteivät he ota potilaita, ellei ole tehtynä sopimusta hoitosuhteesta jo etukäteen. Samanlaista vastausta tuli muiltakin yksityisklinikoilta. Kysyin lopulta, mitä minun pitäisi sitten tehdä turistina akuutissa tilanteessa. Sain vastaukseksi, että akuutit tilanteet hoitaa yliopistollinen sairaala, eli soita päivystykseen. Tässä vaiheessa mietin, että mikähän seikkailu vielä onkaan edessä, mutta tein silti niin. Numeroon soitettuani minut yhdistettiin tosi hyvin englantia puhuvalle hoitajalle, joka otti tietoni ylös ja antoi lähimmän toimipaikan osoitteen. Se oli isohko rakennuskompleksi, neljän minuutin ajomatkan päässä hotelliltamme. Onneksi olin saanut hoitajalta myös tiedon, mille

Karpaattien linna

Kuva
Karpaattien linna on Jules Vernen romaanin nimi, joka sopii myös tämän päivän teemaan. Karpaateilla on moniakin linnoja, mutta minä kävin katsomassa tätä yhtä, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Bratislavasta. Kyseessä on  Hrad Červený Kameň ,  eli Punaisen kiven linna, tai Punakivilinna. Se rakennettiin 1200-luvulla puolustuslinnaksi. Enempää en historiasta osaa sanoa, sisään olisi päässyt vain opastetuille kierroksille.  Mielestäni linnojen kiinnostavinta antia ovat joka tapauksessa niiden puistot ja muu ympäristö. Esillä oli valokuva, joista näki, miten ympäristöä on parannettu ja rakennusta korjattu samettivallankumouksen jälkeen. Aika pitkään tämä linna saikin olla alennustilassa, mutta nyt se on palautettu entiseen kunniaansa. Muotopuutarha on ennallisettu aivan hiljattain, vuonna 2014.  Hieno se olikin! On tosi kiva nähdä, että tällaiset kulttuuriperintökohteet ovat päässeet ja pääsemässä taas jaloilleen Slovakiassa. Linnan portin pielessä päivy

Leopoldovin muureilla

Kuva
Tänään tein viimein sen retken, mitä olen suunnitellut jo useita vuosia. Kävin katsomassa Leopoldovin vankilaa, koska Pavel oli siellä poliittisena vankina vuosina 1952-1965. Sisälle ei päässyt, koska kyseessä on edelleen vankila, mutta muurit pystyi kiertämään lähes ympäri. Päivä oli kuuma, joten kauan emme täällä aikaa viettäneet, mutta näimme paikan ja ympäristön kuitenkin. Alunperin Leopoldov on rakennettu linnoitukseksi ottomaaneja vastaan, mutta siitä tehtiin vankila jo 1700-luvulla. Se hiukan harmitti, ettei linnoituksen muureille pääse kävelemään. Aika usein olen tällaisten retkien jälkeen kuullut kysymyksen, että mikä järki on käydä paikalla, josta ei kuitenkaan saa mitään erityistä irti. Tässäkään tapauksessa en päässyt muureja pidemmälle. Näihin kysymyksiin on vaikea, usein mahdoton vastata. Jokin paikka muuttuu merkitykselliseksi usein siinä vaiheessa, kun sitä tutkii tai siitä kirjoittaa. Vaikka sen läpi olisi vedetty moottoritie, kävisin silti katsomass

Masarykilla katu Mexico Cityssä

Kuva
Aina ei ole uskoa silmiään. Esimerkiksi Mexico Cityn karttaa katsoessa hämmästyin huomatessani, että Tšekkoslovakian ensimmäiselle presidentille, T. G. Masarykille on omistettu katu, eikä mikä tahansa katu, vaan suorastaan pitkä avenue. Sehän oli pakko käydä katsomassa, kun vierailin kaupungissa touko-kesäkuun vaihteessa. Onneksi metrolla pääsi helposti. Odotin kohtaavani Masarykin tuolla kadulla, jossakin hahmossa edes. Mutta niin ei käynyt. Katu oli täynnä huippumuotia myyviä liikkeitä, kalliita asuintaloja, joissa ihmiset asuvat muurien suojassa. Ohi ajoi upouusia, kiiltäviä autoja. Ohi käveli kalliisti, mutta ei aina tyylikkäästi pukeutuneita ihmisiä. Joillakin oli palvelija mukana. Yksi sisäpiha toi kuitenkin pientä lohtua. Siellä oli meksikolaista designia myyviä liikkeitä. Pidin tunnelmasta, mutta en ostanut mitään. Enkä löytänyt jälkeäkään Masarykista, joka puhui demokratian, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Ja joka uskoi, että uusi teknologia (esim. radio) toi

Unesco-kohteessa Lednicessä

Kuva
Tänä helteisenä päivänä kävimme tutustumassa Lednicen maailmanperintökohteeseen. Se on osa uniikkia, yhdistettyä Lednice-Valticen suojelukohdetta, ja varsin mukava päiväretkikohde esimerkiksi Brnosta käsin. Johanneksen linna on varsin näyttävä ilmestys, kuten kuvastakin näkyy. Ympärillä oleva viheralue on laaja, sen sisällä on mm. kalalampi. Kalalammethan ovat tyypillisiä täällä päin Eurooppaa, koska paastopäivinä on ollut tavallista syödä kalaa, joten sitä on viljelty jo varhain. Puisto tarjosi suojaa, oli suuria puita ja runsaasti penkkejä. Myös useita pieniä kahviloita löytyy alueelta, joten kuumallakin ilmalla liikkuminen on tässä kohteessa hyvin miellyttävää. Ehkä erikoisin elementti tässä kokonaisuudessa oli minareetti, joka on rakennettu 1800-luvun alussa. Orientalismi on ollut tuohon aikaan muotia ja idästä on otettu vaikutteita, mutta enpä osaa sanoa, kuinka moni olisi päättänyt rakennuttaa suorastaan minareetin mailleen. Liechtensteinin sukupa päätti. Minareetti

Käsityötaiteen museossa ja sen kirjastossa

Kuva
Sarjassa Prahan piilohelmiä esittelen tällä kertaa paikan, joka ei oikeastaan ole piilossa, mutta helmi se on kuitenkin. Nimittäin käsityötaiteen museon, joka on melkein Rudolfinumia vastapäätä. Osoite on 17. listopadu 2. Rakennus on upea ja se on hiljattain kunnostettu. Aivan mykistävä, suorastaan. Tällä kertaa siellä oli näytteillä mm. tšekkiläisen muotilegendan Hana Podolskán  (1880-1972) suunnittelemia vaatteita. Hän on suunnitellut mm. presidentti Benešin vaimolle iltapukuja, kyseessä on siis ensimmäisen tasavallan ikoninen tyylivaikuttaja. Tässä muutamia otoksia Podolskán luomuksista. Se vähän enemmän piilossa oleva helmi on museon kirjasto. Sinne pääsee, kun nousee pääovelta suoraan alkavat portaat ylös, ovi on vasemmalla. Kirjaston käyttämiseen ei tarvita pääsylippua eikä se maksa mitään. Siellä on myös asiakas-wifi. Kysyin kirjastonhoitajalta, saako kirjastoa käyttää kuka tahansa. Kuulemma saa. Ainoastaan, jos joutuvat hakemaan aineistoa varastosta, on pak

Minä olin X

Kuva
Tapasin tänään lyhyesti vuonna 1919 syntynyttä ystävääni. Minun oli tarkoitus tavata vain hänen ystävänsä, mutta hän pyysi minua tulemaan tapaamaan tätä liki 100-vuotiasta Sachsenhausenista selviytynyttä tämän kotiin. Se merkitsisi kuulemma todella paljon. Ja niin menin. Hän edelleen muistaa minut nimeltä ja haluaa puhua tutkimuksestani.  Hän haluaa kertoa minulle joka kerta tarinansa Sachsenhausenista, viimeisen parin vuoden aikana tarina on kerta kerralta lyhentynyt. Tänään se kuului enää näin: "Minä olin Sachsenhausenissa, mutta selviydyin." Vielä jouluna ystäväni oli soittanut pianoa yleisölle. Niin kauan kuin hän vain pystyy, hän soittaa kappaletta "Elämä on vain sattumaa". Reilun tunnin istuttuani ja juteltuani lähdin. Väistelin metrolle päin perjantai-illan ryysyssä kävellessäni Karlínin hipstereitä. Tajusin, että ystäväni on muuttanut Karlíniin samoihin aikoihin, kun nuoret ja trendikkäät alkoivat löytää tähän pikkuisen keskustan laitamailla lymyilevää

Kirjoitusmokan kautta kiinnostavaan ajankuvaan

Kuva
Joskus kannattaa tehdä virhe. Tällä kertaa minulle sattui sellainen, että olin sijoittanut tekstissäni kahvilan aikaan ja paikkaan, jossa niitä ei Prahassa ollut. Kovin kovasti en voi itseäni tästä moittia, koska olin kysynyt jopa yhdestä arkistosta asiaa ja sieltä arveltiin kuvaamani kahvilan olleen tuossa paikassa jo 1960-luvulla, kuten väitin. Mutta eipä ollutkaan, ei sinne päinkään! Tuli ohjaajalta palautetta, että Prahassa ei juurikaan ollut kahviloita sosialismin aikana. Ne nähtiin porvarillisena elämänmuotona. Oluttupia sen sijaan oli, ja kyllä niistä kahviakin sai. Oluttuvissa myytävä kahvi oli usein ns. turkkilaista kahvia. Ei kuitenkaan sellaista, mitä yleensä nimitetään turkkilaiseksi kahviksi, vaan pulverimaista jauhetta, joka sekoitettiin kuumaan veteen. Tämä on kuitenkin taas aivan eri asia kuin pikakahvi, joka oli kallista ja jota sai valuuttakaupoista. Yksi harvoista kahviloista 1960-luvulla oli Slavia, joka vieläkin on paikoillaan. Olen käynyt siellä tämän reissu

Kiellettyjen kirjojen kirjasto

Kuva
Monikin Prahan-kävijä on ajanut ratikalla  Jindřišská-kadulla, ehkä jäänyt samannimisellä pysäkillä poiskin. Aivan pysäkin lähellä on Prahan Uudellekaupungille tyypillinen asuinkerrostalo.  Yhdessä sen asunnoista on nykyään kirjasto nimeltään Libri Prohibiti. Samassa talossa on työskennellyt Presidentti  Václav Havelin  ensimmäinen vaimo,  Olga , mikä on toki myös kyltin arvoinen asia. Mutta Libri Prohibiti ei ole mikä tahansa kirjasto, vaan Unescon maailmanperintökohde. Se on laajin kommunismin aikaisten kiellettyjen kirjojen sekä muiden julkaisujen ja dokumenttien kokoelma. Sinne on tallennettu samizdat-aineistoa myös Puolasta, Venäjältä ja Ukrainasta. Samizdat tarkoittaa omaan tarpeeseen itsekopioitua kiellettyä teosta, joka kulkee salaisesti kädestä käteen. Kokoelmista löytyy myös sota-aikaisen Tšekkoslovakian pakolaishallituksen julkaisuja, ja näitä kävin tällä kertaa itse selailemassa. Eli kiellettyjä kirjoja on kerätty tähän kirjastoon myös kommunismia edeltävältä ajalta.

Kultaisella kujalla

Kuva
Tänään sain viimeinkin kuvattua Prahan linnan kupeessa juoksevan ns. Kultaisen kujan. Yhdessä vaiheessa se oli remontissa, muina kertoina, kun minulla on ollut hyviä aikomuksia asian suhteen, en ole  ehtinyt paikalle tai olen päättänyt tehdä Prahan linnan alueella jotakin muuta. Tai on tullut jotakin kiinnostavampaa tekemstä. Ei se kuvaaminen tälläkään kerralla onnistunut kovinkaan hyvin. Voi sitä turistien paljoutta, vakka sesonki on vasta aluillaan! En tiedä, mistä sain päähäni lähteä sunnuntaiaaamuna Prahan linnalle. Ehkä oletin, ettei siellä vielä ole niin paljon ihmisiä kuin mitä siellä nyt sitten kuitenkin oli. Netistä löytyy hienoja kuvia, jotka on otettu tyhjästä kujasta. Kultainen kuja oli ennen muistaakseni pienen pääsymaksun takana, nykyään sinne pitää pulittaa vähintään kaikista halvin Prahan linnan lippu, eli 250 korunaa (noin 10 euroa). Maksaessani en ollut ihan varma, mihin tuolla kultaisella viitataan ja kenen kannalta... Wikipedian mukaan linnan sulkemisajan j